Yksi kolmesta Paavosta

Jos se minusta olisi ollut kiinni, niin kvartettimme olisi laulanut yhdelle heistä.
Kaikki alkoi siitä, kun yhden Paavoista tiedettiin suunnittelevan vierailua entiselle kunnantalolle. Tämän entisen K:n kunnan väestöstä ainakin 97 prosenttia kutsuu rakennusta entiseksi kunnantaloksi. Menee muutama sukupolvi, ennen kuin uusi nimi otetaan käyttöön. Aluetoimisto – eihän siinä ole mitään vastakaikua.

Olin tutkaillut vaalikiertueaikataulua ja laskeskellut, että kovin on tiukkaan pakattu päivä. Hyvä jos keikkabussissa kerkiää kahden kylän välillä voikkuleivän haukata. Mikä siis olisikaan ehdokkaalle virkistävämpää kuin laulu. Olin kaavaillut kahta kappaletta. Heti tilaisuuden alkuun mielet ylentävä ”Sulle salaisuuden kertoa mä voisin”. Siinä se on rivien välissä poliittinenkin sanoma, jos niikseen tulee.
Mä yhä ihannetta vuotan, hän missä oisikaan.
Pakollisten puheiden ja kansa kysyy -osion jälkeen, kvartetti olisi sitten tyylillä saatellut ehdokkaan matkaan. Matalassa entisessä kunnantalon aulassa olisi kuultu neliäänisen soinnikas ”We'll meet again”.
Vain aivan hienovarainen kultivoitunut vihjaus ehkäpä linnanjuhlien kutsuvieraslistaa ajatellen.
We'll meet again, don't know where, don't know when, but I know we'll meet again some sunny day.
Jos niikseen tulee.

Mutta ei.
Mikään ei toteutunut.
Ei yllätys. Ei mielen ylennys, ei ihanteen vuottaminen, ei linnan juhliin pääsy eikä edes sunny day. Kolme neljäsosaa kvartetista estyi. Ja asian tiimoilla lähestyttiin jopa poliittista teemaa, kun ilmoille heitettiin, että jos yhdelle Paavolle lauletaan, niin sitten kahdelle muullekin. En ollut ajatellut asiaa näin vakavasti tasa-arvon kannalta.

Jos se vain minusta olisi ollut kiinni, niin ... yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.

Valo- ja muita olosuhteita

Olin tänä vuonna kolmessa joulutilaisuudessa. No .. neljässä, jos kvartetin pikkujoulu lasketaan mukaan. Kyllä se lasketaan.
Mielen päällä on nyt ensisijaisesti valot. Mutta myös toissijaisesti sekalainen "muu".

Neljä eri valaistusolosuhdetta.

Konsertti, jossa laulaa entinen tangokuningas sisaruksineen.
Lavalla on valot, mutta yleisö peittyy hämärään. Oikein hyvä. Yhteislaulun ajaksi valaistusta salin puolelle lisätään, mutta muuten voi ihmispoloinen olla näkymätön. Se on erittäin ja ihan kauheankin hyvä, sillä päällä sattuu olemaan yhdistelmä, joka toimii: liian lyhyt hame ja sukkahousuissa silmäpako. Pako alkoi, kun vasemman jalan talvisaappaan vetoketjun reuna osui oikean polven päälle.
Pitääkö sitä aina istua jalat ristissä!

Kirkko ja kauneimmat joululaulut.
Keskipohjalainen vanha kirkko, kynttilöitä ja - olen melko varma - tekokuusi! Kynttilöistä huolimatta kirkas valaistus, sillä kauneimmissa joululauluissa kaikki laulut lauletaan vihkosista, koska - siltä tuntuu - kukaan ei osaa enää tutuimpienkaan laulujen sanoja ulkoa. No, valaistus on perusteltu, mutta vie tunnelmaa. Edes kuoroesitysten aikana olisi voinut olla vähemmän kirkasta. No, mutta ei ainakaan tule kaamosmasennusta. Ei myöskään turhaa hitautta, sillä kanttorimme käsissä kauneimmat joululaulut kulkevat vikkeläään. Ylinopeussakot jos voisi antaa, niin lappunen ainakin Joulukirkkoon-kappaleesta. Se on se laulu, missä mainitaan Juhani ja Liisi, vesimalja, ruuna ja virsta vielä, karhuntalja ja sen semmoista. Luultavasti kanttorin jokavuotinen nopeusbravuuri, mutta veikkaanpa vain, että tänä vuonna tuli ennätys.
Kirkossa ei enää veisaa hitaanlainen pimeän pirtin kansa, vaan verkkainenkin isäntämies tempaistaan nopeaan tahditukseen pyhän kirkasvalohoidon alaisuudessa.

Yläkoulun joulujuhla.
Iso sali, jonka toinen puolisko sädehtii loisteputkiston kaikenpaljastavassa valkoisuudessa. Varojen puute, ajan rajallisuus ja ne muut mahdolliset syyt. Kuitenkin. Loisteputki on vääjäämättä paha tunnelmasyöppö. Eihän edes nolostunut murrosikäisen vanhempi pääse huomaamattomasti paikalleen livahtamaan.
Ja vähän laulamisesta. Jos juhlaan tulijoille on jaettu laulunsanat, niin yksikään kansankynttilä, vanhempi, mummo tai pappa ei enää osaa vanhaa tuttua laulua ulkoa. Lappusta tuijotetaan ja ulkoamuistamisen perinne katkaistaan näin myös koulun toimesta.

Pikkujouluillallinen paikallisen pikkukaupungin paikallisessa.
Istumme niin kutsuttuun loosiin. Miksiköhän sillä on sama nimi kuin vapaamuurareiden kokoontumispaikalla? En tiedä, mutta kuitenkin .. tällaisessa melko hämärässä osastossa oleskelemme. Pöydällä palaa kynttilä. Katselen aikani ruokalistaa, enkä näe mitään. Seinässä on himmeä lamppu, mutta joutuisin kurottamaan kvartetin yhden neljännesosan ylitse ylettääkseni viemään sekä ruokalistan että itseni valon tykö. Osin näkemistä vaikeuttaa se, että lista osoittautuu ruotsinkieliseksi. Vaihdan listaa kvartettimme bättre folkiin kuuluvan jäsenen kanssa, mutta edelleenkin näen vain kuvat. Jos ottaisin menun mukaan ja kävelisin vessaan, voisin siellä käsienpesualtaiden luona tutkailla talon illallistarjontaa.
...Eikä mulla ole huono näkö!
Tai no, ehkä vain en ole silmälasi-ihmisiä.

Muistoja Krunikasta, osa 4.

Kruunuhaan kodin joulukuusi.

Se tuli mieleen siitä, kun ystäväni Gun toi meille joulunalusviikolla lähes kaikkien aikojen sopusuhtaisimman kuusen. Kuusi olisi edelleen joka suhteessa suhtainen, jos en olisi mennyt liikuttamaan sitä jalkaan asettelun jälkeen. Liikutuksen jälkeen siihen tuli lievää kaltevuutta. Mutta vähän vasemmalle viettäenkin se on ihan täydellinen kuusi.

Joka Tervasaaren tietää, tietää mattolaiturit, Liisanpuistikon ja ehkä sen, että ainakin kauan sitten jossain niillä main myytiin joulukuusia. Mielikuva on sellaisesta, että kuusia olisi kaupiteltu aivan Tervasaareen johtavan tien alkupäässä lähellä laitureita. Oliko toisella puolella venelaituri? Varmasti oli, sillä se oli toistuvan putoamisuneni tapahtumapaikka.

Joulukuusi siis haettiin sieltä Tervasaaren ja Liisapuistikon tienoilta.
Mariankadun kodin huone oli korkea. Kuusi oli korkea. Kuusen hinnasta riitti puhumista aikansa, mutta enää aattona sitä ei mainittu. Isä huolehti heti jalkaan laiton jälkeen kuuselle vettä. Minä sain muuten olla kuusenjuottovastaava.

Aina oli muutama pallo mennyt lommoille ja joihinkin koristuksiin piti laittaa uudet ripustuslangat. Kolme koristetta olivat yli muiden: sininen lumihuuruinen käpy, valkoiset kirkonkellot, joissa oli samettisen pehmeä rusetti sekä hopeanvärinen pallo, jonka yläpinnalla oli lumikuorrutus.

Yhtenä jouluna kuuseen ilmestyi "siilipallo". Vieno sen toi. Siihen oli mennyt monta viilipurkin kantta. Jonkin aikaa säästelimme viilipurkin kansia Vienolle.

Kuusen valot laitettiin päälle ja sammutettiin kääntämällä yhtä lamppua.
Aattoyö oli aina valaistu.