Kohokohtia:
Piimäkakku.
Vieraita tulossa ja äiti leipoo. Minut on nostettu tiskialtaan reunalle istumaan, koska olen melko pieni ja koska siitä on suora näkyvyys taikina-astiaan, jota äiti pitää tiskialtaassa - ettei vispatessa roisku joka paikkaan.
Äiti tekee piimäkakkua.
Taikinanteon joka vaiheessa työnnä sormen kulhoon ja maistan. Paras osuus on se, kun voisula lorotetaan joukkoon. Jos puhelin soi eikä ketään muuta ole kotona, äiti menee vastaamaan ja sillä välin kerkiää maistella aika määrän taikinaa. Kakusta tulee vähän pienempi.
Nurkkakomero.
Katson aina koulusta tullessa nurkkakaappiin. Niin nytkin. Äiti on aamulla ennen Meilahteen töihin lähtöä käynyt Fazerin pullakaupasta hakemassa pussillisen voisilmäpullia. Avaan paperipussin ja lasken pullat. Niitä on kymmenen. Yhdestä voi helposti syödä voisilmän eikä haittaa mitään. Haukkaan vielä muutamasta silmän. Asettelen silmättömät alimmaiseksi ja suljen pussin, mutta sitten rupeaa tuntumaan siltä, että sama se on vaikka vielä muutamasta maistaa. Tuntuu sopivalta lopettaa, kun yhdessä vielä on voisokerikeskusta.
Kipasu.
Vieraat saapuvat, eikä heille tarjota voisilmäpullia. Fasu on mennyt kiinni, joten äiti kipasee Elannosta juorupullia.
Meillä kipastaan paljon. Kipasepa hakemassa kerma. Odota nätisti, äiti kipasee kampaajalla.
Minua ei rangaista mitenkään, mutta äiti on kyllä aika yllättynyt, ei mitenkään iloisesti. Torumista tulee, mutta voisilmänautinto on sen arvoista. Isä syö seuraavana aamuna aamukahvin kanssa voisilmäpullaa ilman voisilmää. Hyvää silmätöntä pullaa riittää vielä seuraavaksikin aamuksi.
Lyypekkiläinen.
Jääkaapin päällä oli radio ja päivän lehti. Jääkaappi täydentyi vähintään pari kertaa kuussa parhaalla meetvurstilla mitä Helsingistä sai. Se oli nimeltään Kaslerin lyypekkiläistä. Äiti haki sitä varta vasten Töölöön torin lihakaupasta. Me ei oltu rikkaita, mutta leikkelelaaduissa ei tingitty. Oli tietysti kohtuutonta, että kävin suoraan paketista syömässä. Salaa, paljon ja usein. Maksapasteija oli samanlainen houkutus ja siihen sortui helposti jopa lusikan kanssa. Sitä sai sentään Rauhankadun Elannosta.
Vintti.
Krunikan vintti oli siis VINTTI. Laaja kattojen alla piilossa oleva ihmisasumusten ja vapaan taivaan välitila. Se oli huminaa, lattian kivisyyttä, kummaa kelmeää valoa, joka yletti vain kapealle alalle. Rautaovi erotti vintin rappukäytävästä. Rautaovi, jonka sulkeutumista pelkäsi ihan hirveästi. Vintti oli kutkuttavan kauhistuksen paikka. Meidän vinttikomerosta muistan vain yhden asian. Siellä säilytettiin isoa laatikkoa, johon pakattiin kesän tullen talvivaatteet ja talven tullen kesävaatteet. Laatikkoa kuljetettiin kahdesti vuodessa eestaas tai oikeastaan ylösalas. Kovin alas ei tarvinnut mennä, sillä asuimme viidennessä.
Poikkeuksena laatikko haettiin joskus joulun allakin, kun sieltä katsottiin maalaisserkuille lähetettävää.
Koipaperi.
Vinttivaatelaatikkoon liittyi eräs asia. Koipaperit. Niihin ei ehdottomasti saanut koskea - ei lapsi. En tiedä auttoiko kyseinen paperi karkottamaan koiden lisäksi turkiskuoriaiset vai miten niitä vastaan taisteltiin, mutta jokatapauksessa olin lapsena hyvin tietoinen noiden kahden lajin olemassaolosta pääsemättä silti koskaan niitä näkemään. Ilmeisesti äiti voitti paperisella aseellaan taistelun villaa syövistä olennoista.
