(Kierrätän vielä yhden Makeeta-blogissani aiemmin julkaistun. Ainoa, mikä tässä postauksessa vaatisi päivittämistä on tuo itseluonnehdinta. Olen aivan liian väsynyt kirjariippuvaiseksi. Onneksi työ lakkaa nyt viikonlopun ajaksi häiritsemästä huveja ja pääsen taas Tuulen varjon pariin. Tosin viimeaikojen lukuvauhti on sen sorttista, että tulen viipymään varjossa erittäin pitkään. Sivu per ilta, sitten jo lamppuni sammuu.)
Fiktiivinen kirjailija C ja Mr Bones
Lyhyt kuvaus kuinka sellaiset päätyvät minulle
Kirja-addiktio lienee sanayhdistelmä, joka kuvaa tämän hetkistä tilaani. Kuten riippuvuuksiin yleensä, tähänkin liittyy tiettyjen toimintojen pakonomainen toistaminen. Asioiden kulkua edeltää usein kotona käytävä harmiton keskustelu:
Lähetääks ulos?
Joo.
Viedään noi kirjaston dvd:t samalla.
Joo.
Ei sit jäädä sinne olee.
Ei.
Kirjastossa asiat etenevät siten, että mieleen tulee ajatus nopeasti katsastaa uutuudet pyörillä varustetusta telineestä. Tuo houkutusten häkkyrähän on asetettu siihen heti silmänkantamaan. Siinä sitten katse nauliintuu johonkin verrattoman hienoon kirjan nimeen. Näin etenee asioiden kulku kohti päätepistettään kuljettaen kirja-addiktia hyllyväliköstä toiseen. Päätepisteessä hän asettaa päivän annoksen lainaustiskille, jossa laite lukee viivakoodit ja jonka jälkeen lukuoikeus siirtyy harmittoman lähtötilanteen henkilölle. Hänelle, jonka piti vain mennä talviseen ulkoilmaan kävelemään.
Kuka on fiktiivinen kirjailija C ?
Sattumalta C on Huonon vuoden päiväkirja -romaanin kirjoittajan sukunimen ensimmäinen kirjain.
J.M.Coetzee.
C:n esseet odottavat minua. Niiden kautta nobelisti "läpivalaisee nykymaailman tilaa armottomasti". Juuri noin takakansi lupaa.
Luvassa on vahvoja mielipiteitä.
Vaikea sanoa, onko kyseessä kirjailijan alter ego vai kuka.
C luotaa tunteiden jäljittelyä. Elämyksiä, jotka ovat matkittua todellisuutta ja eläytymistä. Luvassa on kritiikkiä kaikkea puolinaisesti mietittyä kohtaan. Ja kohde on laaja, koko länsimainen ajattelumaailma.
Kirjan rakenneratkaisu on ilmeisen hankala, mutta ehkä lopussa kiitos seisoo yhdessä siunauksen ja kirouksen, lumouksen ja häpeän kanssa.
Mutta Huonon vuoden päiväkirja saa odottaa, sillä ...
Because Mr Bones is here again.
Sympaattisen, uskollisen koiran ties kuinka mones comeback minun kotiini.
Paul Austerin Timbuktu on kertomus rentturunoilija Willy Christmasin elämän loppuosista. Enemmän vielä se on kertomus koirasta, joka ei puhu, mutta ymmärtää. Kirja on kuin yksinkertainen aikuisten satu, mutta se kätkee sisälleen kaiken tärkeän. Varauksettoman ystävyyden, kielen ja kommunikoinnin olemuksen ja tuonpuoleisen elämän. Kirja tarkastelee tapaa, jolla kulutuskulttuuri on muovanut sosiaalisia suhteita.
Ja entä sitten kirjan nimikkopaikka Timbuktu.
"Sinnehän ihmiset kuoltuaan menivät. Kun heidän sielunsa oli irtautunut ruumiista, ruumis haudattiin maahan ja sielu vilahti toiseen maailmaan. Willy oli jankannut tätä viimeiset viikot, eikä koiralla ollut enää epäilystäkään siitä että toinen maailma oli todella olemassa. Sen nimi oli Timbuktu, ja kaikesta mitä Mr Bones oli onnistunut päättelemään, se tiesi sen sijaitsevan keskellä jotain autiomaata, kaukana New Yorkista ja Baltimoresta, kaukana Puolasta ja kaikista muista kaupungeista, joissa he olivat reissuillaan käyneet. Kerran Willy oli kuvannut sitä ´sielujen keitaaksi´. Toisella kertaa hän oli sanonut: Siitä kohtaa, missä meidän maailman kartta loppuu, Timbuktun kartta alkaa. Jos aikoi päästä sinne, joutui ilmeisesti kulkemaan suunnattoman hiekan ja kuumuuden valtakunnan halki ja ylittämään loputtoman tyhjyyden. Se tuntui Mr Bonesista hirvittävän vaikealta ja epämiellyttävältä taipaleelta, mutta Willy vakuutti ettei se ollut, että koko sen matkan taittamiseen ei mennyt kauempaa kuin yksi silmänräpäys." (Timbuktu/Paul Auster/suom.Arto Virtanen)
Lähettänyt Salli Katriina klo 22.14 0 kommenttia
"Onhan sitä kaikkea ... tyhjää ja tyhjän täytettä"
"Onhan sitä kaikkea ... tyhjää ja tyhjän täytettä"
perjantai 30. maaliskuuta 2012
torstai 29. maaliskuuta 2012
Taikalaatikko
(Tämäkin ilmestynyt aiemmin Makeeta-blogissani, mutta tullut nyt lyhennellen siirretyksi tänne kuvaköyhemmälle puolelle.)
Aloitin eilen Günter Grassin romaanin Taikalaatikko.
Aloittamiseen oli muutamakin syy. Ja aivan kuten kaikki tekosyytkin, ne jotenkin tuulestatemmattuja, toisaalta lapsellisiakin.
Olen useasti kirjastossa pidellyt sitä kädessä ja ajatellut, että koska se kuuluu osana laadukasta proosaa sisältävään Tammen Keltaiseen kirjastoon, sen lukeminen pienentäisi hiukan sitä laatulukemisen lukemattomuuden määrää, joka on tähän mennessä päässyt syntymään. Hidas lukutapa pitkittää yksittäistä kirjanautintoa, mutta määrästä se on auttamattomasti pois.
Taikalaatikko on Keltaisen kirjaston kolmessadasyhdeksäskymmeneskahdeksas kirja, enkä edes uskalla ajatella montako laatuteosta noihin keltaisiin kansiin on vielä senkin jälkeen puettu. Mutta, nyt on kova takaa-ajo päällä.
Jos vain olisinkin tajunnut aikanaan aloittaa jostakin, ihan mistä tahansa, muusta kuin Vanhus ja meri, olisin jo paljon pitemmällä. Tuo kuuluisa klassikko teki niin suuren kynnyksen keltakantisia kohtaan, että vasta Calvinon Jos talviyönä matkamies korjasi tilanteen.
Ehkä tämä oli liian mustavalkoisesti sanottu. Olinhan jo vuosia sitäkin ennen ihastunut ikihyväksi Paul Austerin Timbuktuun ja Tammen keltaiseen sekin kuuluu.
Tässä nyt vaan tulee mieleen, että mikä järjen riemuvoitto oli luetuttaa yläasteen seitsemäsluokkalaisilla Hemingwayn kertomusta kalastajasta, joka sivutolkulla taistelee kalan kanssa. Jos edes olisin ollut poika, jos edes olisin ollut joku onkimatoharrastaja tai muu virveli- ja venefani, mutta kun ei. Juuri 13-vuotiaana kaikki kiinnostava lukuanti tuli Suosikista ja proosapuoltakin parhaimmillaan edusti Harlekin-sarja. Niin että lue siinä sitten Vanhus ja meri. Kaikki kirjan sisään ladattu syvä sisältö meni ihan helmiksi sioille.
Joskus tulee vielä se päivä, että luen sen uudelleen.
Harrastan kuvien näppäilyä. Kyllä, juuri sitä. "Ota kuva, Salli".
"Näppää kuva, Marieechen", huutaa kirjailija ystävättärelleen.
Ote Taikalaatikko romaanista:
... niin Mariechen lupasi: "Joskus minä näytän teille, miten siinä käy, kun jää jäljelle, on vähän vinksahtanut ja näkee sellaista mitä ei ole olemassakaan, ainakaan vielä. Sitä paitsi te olette nyt ihan liian pieniä ymmärtämään ja liian nenäkkäitä ettekä suostu uskomaan, mitä kaikkea minun laatikkoni sylkäisee sisuksistaan, kun sille päälle sattuu ..."
Siinä syyt.
Ja ehkäpä jonain kaukaa häämöttävänä tulevana iltana, läheiseni, ystäväni ja tuttavani vilkkaasti keskustellen muistelevat ällistyttäviä minunkin ihmeotoksiani.
:)
ps. Kirja on niin ihmeellinen kollaasi, että huh! Lopputuloksena saattaa olla läpivalaistuminen.
Aloitin eilen Günter Grassin romaanin Taikalaatikko.
Aloittamiseen oli muutamakin syy. Ja aivan kuten kaikki tekosyytkin, ne jotenkin tuulestatemmattuja, toisaalta lapsellisiakin.
Olen useasti kirjastossa pidellyt sitä kädessä ja ajatellut, että koska se kuuluu osana laadukasta proosaa sisältävään Tammen Keltaiseen kirjastoon, sen lukeminen pienentäisi hiukan sitä laatulukemisen lukemattomuuden määrää, joka on tähän mennessä päässyt syntymään. Hidas lukutapa pitkittää yksittäistä kirjanautintoa, mutta määrästä se on auttamattomasti pois.
Taikalaatikko on Keltaisen kirjaston kolmessadasyhdeksäskymmeneskahdeksas kirja, enkä edes uskalla ajatella montako laatuteosta noihin keltaisiin kansiin on vielä senkin jälkeen puettu. Mutta, nyt on kova takaa-ajo päällä.
Jos vain olisinkin tajunnut aikanaan aloittaa jostakin, ihan mistä tahansa, muusta kuin Vanhus ja meri, olisin jo paljon pitemmällä. Tuo kuuluisa klassikko teki niin suuren kynnyksen keltakantisia kohtaan, että vasta Calvinon Jos talviyönä matkamies korjasi tilanteen.
Ehkä tämä oli liian mustavalkoisesti sanottu. Olinhan jo vuosia sitäkin ennen ihastunut ikihyväksi Paul Austerin Timbuktuun ja Tammen keltaiseen sekin kuuluu.
Tässä nyt vaan tulee mieleen, että mikä järjen riemuvoitto oli luetuttaa yläasteen seitsemäsluokkalaisilla Hemingwayn kertomusta kalastajasta, joka sivutolkulla taistelee kalan kanssa. Jos edes olisin ollut poika, jos edes olisin ollut joku onkimatoharrastaja tai muu virveli- ja venefani, mutta kun ei. Juuri 13-vuotiaana kaikki kiinnostava lukuanti tuli Suosikista ja proosapuoltakin parhaimmillaan edusti Harlekin-sarja. Niin että lue siinä sitten Vanhus ja meri. Kaikki kirjan sisään ladattu syvä sisältö meni ihan helmiksi sioille.
Joskus tulee vielä se päivä, että luen sen uudelleen.
Harrastan kuvien näppäilyä. Kyllä, juuri sitä. "Ota kuva, Salli".
"Näppää kuva, Marieechen", huutaa kirjailija ystävättärelleen.
Ote Taikalaatikko romaanista:
... niin Mariechen lupasi: "Joskus minä näytän teille, miten siinä käy, kun jää jäljelle, on vähän vinksahtanut ja näkee sellaista mitä ei ole olemassakaan, ainakaan vielä. Sitä paitsi te olette nyt ihan liian pieniä ymmärtämään ja liian nenäkkäitä ettekä suostu uskomaan, mitä kaikkea minun laatikkoni sylkäisee sisuksistaan, kun sille päälle sattuu ..."
Siinä syyt.
Ja ehkäpä jonain kaukaa häämöttävänä tulevana iltana, läheiseni, ystäväni ja tuttavani vilkkaasti keskustellen muistelevat ällistyttäviä minunkin ihmeotoksiani.
:)
ps. Kirja on niin ihmeellinen kollaasi, että huh! Lopputuloksena saattaa olla läpivalaistuminen.
Laukustani ilmestyi Kurt Vonnegut (uusinta)
(Tämä on nyt pahimman luokan kierrätystä, mutta kun Makeeta-blogini yrittää profiloitu kuvablogiksi ja tämä taas juttupuolen sivuksi, niin teen jälkikäteissiirron sieltä tänne.
Seuraava kirjoitelma on siis jo kertaalleen ilmestynyt toisessa blogissani. Suokaa tämä seikka anteeksi.)
Laukustani ilmestyi Kurt Vonnegut ja Nukkavierun kodin Myyrä
Hyvä lukijani. Minulla oli vakaa tarkoitus tänään esitellä itseni. Kaikki se oleellisin eli vaatteet, vaatteet, vaatteet, meikit ja korut. Oliko jotain muuta. No, tottahan toki. Asukokonaisuudet ja kodin sisustusratkaisut. Ja merkit ja ostospaikat. Hyvä lukijani, oletko edes siellä. Oih ja voih, kuka lukee blogia, josta puuttuu päivän asu -postaukset.
Jos siellä jossain kuitenkin on teitä jokunen muutama, niin malttakaahan mielenne. Olen nimittäin niin innoissani tämän päivän löydöistä, että jo pelkästään niiden hypistely vaatii seurakseen kahvikupposen ja palan Fazerin tummaa suklaata.
Ja käyhän se esittely näinkin. Mutkan kautta.
Johdantoja, alkusanoja, esipuheita, takakannen tekstejä, selkämyksiä ja kansikuvia. Sanoja, sanoja, sanoja, lauseita, lukuja, otsikoita, ja sivuja sivukaupalla.
Kirjoja. Löysin luettuja ja lukemattomia kirjoja.
Kävin kirjastossa ja mieli on avoin kaikille niille ajatuksille ja tarinoille, joita jokut on vaivautuneet kirjaamaan ylös.
Lähdetään alusta. Itseäni vaivaava tyhjän paperin kammotus on tältä erää selätetty ja nythän sitten sanaa tulee solkenaan.
Siksi tähän hetkeen sopiikin esitellä juuri tämä kirja.
Aloittamisen taiat (Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi)
Kirjaan on poimittu neljäsataa aloitusta. Hyvien teosten aloituksia. Aloittamisen taiat kirjassa on itsessäänkin aloitus, ja aloituksen ja ensimmäisen luvun väliin jäävällä sivulla on sitaatti. "Mieheni, joka on tuomari, luki tämän alun ja sanoi että se on mahdoton ja naurettava."
Makeeta!
Olen myyty tälle alkujen kirjalle. Ja miten sattuukaan, että kirja alun alkaen aukeaa tällaisesta kohdasta.
"Minun piti tavata äiti kahvilassa lähellä merta."
Kirja, joka sisälsi tämän alun, löytyi joulun alla paikkakunnan pienen pienestä ja ainoasta kirjakaupasta. Ehdin tuskin vilkaista sitä ennen sen päätymistä ystävälle lahjaksi.
Tämän maailman tärkeimmät asiat.
Muistan alut.
Ja nimet. Mahdollisten maailmojen paikka, Vaaksan päässä taivaasta ...
Ihanaa, vähän niinkuin katselisi vitriinin kauniisti päällystettyjä leivosherkkuja.
Takaisin kirjastolaukkuun. Ainakin viidennen kerran saapuu kotiini Michel Tournier kuninkaineen. Kolmen kuninkaan kumarrus kuuluu joulun jälkimaininkeihin yhtä pitävästi kuin Ihmiset suviyössä kesän kukkeuteen.
Ei ole enää yllätys, että kuninkaita olikin neljä, mutta kirja on niin syvä ja yhdellä lukukerralla tutkimaton, että siihen täytyy palata tasaisin väliajoin.
Kurt Vonnegut: Maaton mies. Huolimatta siitä, että saan ikäviä väristyksiä sanasta essee, tämä esseekokoelma sopinee lukea. Kirja lähti mukaan ainoastaan yhdestä syystä. Pikaselailu pysähtyi sivulle 31, lukuun 3. Luin siitä seuraavat asiat;
"Nyt sitten luovan kirjoittamisen oppitunti. Ensimmäinen sääntö: Älä käytä puolipisteitä. Ne ovat transvestiitteja hermafrodiitteja eivätkä edusta yhtään mitään."
Hui. Kun jo aikoja sitten välimerkkiepävarmuuteni päivinä bongasin puolipisteen, olen sitä ahkerasti käyttänyt sopivissa ja sopimattomissa paikoissa. Paljon.
Anteeksi Kurt. Nyt se loppuu. Ei enää ikinä.
Melkeen ikinä.
En malta olla jäljentämättä tähän yhtä kirjan sitaattia.
"Peculiar travel suggestions are dancing lessons from God." -Bokonon
Minullekin on osunut muutama tanssitunti. :)
Kirjalaukussa on tiiliskivi. Tiiliskiviteos on siitä hyvä, että pelkästään sen ahkera kannattelu tuottaa lähes saman kuin käsien ensimmäinen asento balettitunnilla. No, ei aivan. Mutta kun Maailman runosydän tarjoilee minulle lähes nimikkorunon "Sally", kohoan korkeuksiin. No en ihan, mutta puolivarpaille, demi-pointe.
Englantilaisen Paul Durcan (suom. Janne Tarmio) Sally -niminen runo alkaa näin:
Sally, sinun kanssasi olin onnellinen.
Silti rautatieaseman likainen kahvila -
hetket ennen sarastusta tupakantuhkan ja kahvitahrojen
kirjomassa pöydässä -
oli kaikki mitä meillä oli yhteisestä kodista.
Vielä kaksi.
Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen Satupuu. Sitä on helppo kannatella. Ja pitää samalla itseään hetken pienenä tyttönä. Ja joskus kannattaa kannatella aikaa, jolloin ei vielä ollut kasaantunut liiaksi kannateltavaa tai kanneltavaa.
Sun pilviäsi paimennan
Prinssi Sebuses.
Katso, näin mä puhallan
puh-puh, näetkös auringon?
Se kultaomenasi on,
oi prinssi onneton!
Viimeinen esiteltävä laukun aarre on tarina Myyrästä, Rotasta, Mäyrästä ja Herra Rupikonnasta.
Kaislikko ei lakkaa suhisemasta. Pitää vain osata kulkea joen rantaan.
Kaislikossa suhisee Kenneth Grahame
Kuvitus Ernest H. Shepard
Seuraava kirjoitelma on siis jo kertaalleen ilmestynyt toisessa blogissani. Suokaa tämä seikka anteeksi.)
Laukustani ilmestyi Kurt Vonnegut ja Nukkavierun kodin Myyrä
Hyvä lukijani. Minulla oli vakaa tarkoitus tänään esitellä itseni. Kaikki se oleellisin eli vaatteet, vaatteet, vaatteet, meikit ja korut. Oliko jotain muuta. No, tottahan toki. Asukokonaisuudet ja kodin sisustusratkaisut. Ja merkit ja ostospaikat. Hyvä lukijani, oletko edes siellä. Oih ja voih, kuka lukee blogia, josta puuttuu päivän asu -postaukset.
Jos siellä jossain kuitenkin on teitä jokunen muutama, niin malttakaahan mielenne. Olen nimittäin niin innoissani tämän päivän löydöistä, että jo pelkästään niiden hypistely vaatii seurakseen kahvikupposen ja palan Fazerin tummaa suklaata.
Ja käyhän se esittely näinkin. Mutkan kautta.
Johdantoja, alkusanoja, esipuheita, takakannen tekstejä, selkämyksiä ja kansikuvia. Sanoja, sanoja, sanoja, lauseita, lukuja, otsikoita, ja sivuja sivukaupalla.
Kirjoja. Löysin luettuja ja lukemattomia kirjoja.
Kävin kirjastossa ja mieli on avoin kaikille niille ajatuksille ja tarinoille, joita jokut on vaivautuneet kirjaamaan ylös.
Lähdetään alusta. Itseäni vaivaava tyhjän paperin kammotus on tältä erää selätetty ja nythän sitten sanaa tulee solkenaan.
Siksi tähän hetkeen sopiikin esitellä juuri tämä kirja.
Aloittamisen taiat (Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi)
Kirjaan on poimittu neljäsataa aloitusta. Hyvien teosten aloituksia. Aloittamisen taiat kirjassa on itsessäänkin aloitus, ja aloituksen ja ensimmäisen luvun väliin jäävällä sivulla on sitaatti. "Mieheni, joka on tuomari, luki tämän alun ja sanoi että se on mahdoton ja naurettava."
Makeeta!
Olen myyty tälle alkujen kirjalle. Ja miten sattuukaan, että kirja alun alkaen aukeaa tällaisesta kohdasta.
"Minun piti tavata äiti kahvilassa lähellä merta."
Kirja, joka sisälsi tämän alun, löytyi joulun alla paikkakunnan pienen pienestä ja ainoasta kirjakaupasta. Ehdin tuskin vilkaista sitä ennen sen päätymistä ystävälle lahjaksi.
Tämän maailman tärkeimmät asiat.
Muistan alut.
Ja nimet. Mahdollisten maailmojen paikka, Vaaksan päässä taivaasta ...
Ihanaa, vähän niinkuin katselisi vitriinin kauniisti päällystettyjä leivosherkkuja.
Takaisin kirjastolaukkuun. Ainakin viidennen kerran saapuu kotiini Michel Tournier kuninkaineen. Kolmen kuninkaan kumarrus kuuluu joulun jälkimaininkeihin yhtä pitävästi kuin Ihmiset suviyössä kesän kukkeuteen.
Ei ole enää yllätys, että kuninkaita olikin neljä, mutta kirja on niin syvä ja yhdellä lukukerralla tutkimaton, että siihen täytyy palata tasaisin väliajoin.
Kurt Vonnegut: Maaton mies. Huolimatta siitä, että saan ikäviä väristyksiä sanasta essee, tämä esseekokoelma sopinee lukea. Kirja lähti mukaan ainoastaan yhdestä syystä. Pikaselailu pysähtyi sivulle 31, lukuun 3. Luin siitä seuraavat asiat;
"Nyt sitten luovan kirjoittamisen oppitunti. Ensimmäinen sääntö: Älä käytä puolipisteitä. Ne ovat transvestiitteja hermafrodiitteja eivätkä edusta yhtään mitään."
Hui. Kun jo aikoja sitten välimerkkiepävarmuuteni päivinä bongasin puolipisteen, olen sitä ahkerasti käyttänyt sopivissa ja sopimattomissa paikoissa. Paljon.
Anteeksi Kurt. Nyt se loppuu. Ei enää ikinä.
Melkeen ikinä.
En malta olla jäljentämättä tähän yhtä kirjan sitaattia.
"Peculiar travel suggestions are dancing lessons from God." -Bokonon
Minullekin on osunut muutama tanssitunti. :)
Kirjalaukussa on tiiliskivi. Tiiliskiviteos on siitä hyvä, että pelkästään sen ahkera kannattelu tuottaa lähes saman kuin käsien ensimmäinen asento balettitunnilla. No, ei aivan. Mutta kun Maailman runosydän tarjoilee minulle lähes nimikkorunon "Sally", kohoan korkeuksiin. No en ihan, mutta puolivarpaille, demi-pointe.
Englantilaisen Paul Durcan (suom. Janne Tarmio) Sally -niminen runo alkaa näin:
Sally, sinun kanssasi olin onnellinen.
Silti rautatieaseman likainen kahvila -
hetket ennen sarastusta tupakantuhkan ja kahvitahrojen
kirjomassa pöydässä -
oli kaikki mitä meillä oli yhteisestä kodista.
Vielä kaksi.
Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen Satupuu. Sitä on helppo kannatella. Ja pitää samalla itseään hetken pienenä tyttönä. Ja joskus kannattaa kannatella aikaa, jolloin ei vielä ollut kasaantunut liiaksi kannateltavaa tai kanneltavaa.
Sun pilviäsi paimennan
Prinssi Sebuses.
Katso, näin mä puhallan
puh-puh, näetkös auringon?
Se kultaomenasi on,
oi prinssi onneton!
Viimeinen esiteltävä laukun aarre on tarina Myyrästä, Rotasta, Mäyrästä ja Herra Rupikonnasta.
Kaislikko ei lakkaa suhisemasta. Pitää vain osata kulkea joen rantaan.
Kaislikossa suhisee Kenneth Grahame
Kuvitus Ernest H. Shepard
torstai 15. maaliskuuta 2012
S.S. suljettu suukolla
Flunssan lamauttamana kykenee vain vähäisiin suorituksiin. Vähäisiin ajatuksiin ja lyhyisiin lauseisiin. Olotilaan sopii pieni, mutta paksu lyhytlauseinen kirja "12.000 syytä olla onnellinen". Itse en juurikaan nyt keksi yhtään onnellisuussyytä, koska flunssa kattaa tällä hetkellä koko elämäni. Uskon silti, että olen joskus ollut onnellinen ja tulen heti tämän jyskyttävän kipuisen tukkosen olon jälkeen olemaan vielä entistäkin onnellisempi.
Kirjaan.
Takakansi:
Mitä yhteistä on rakkausrunoilla, Casablanca-elokuvilla, hiekkalinnoilla, mansikoilla ja kermavaahdolla, taikuriesityksillä, intohimolla, vastakeitetyn kahvin tuoksulla, kevätesikoilla, flirttailulla, parhaimpiinsa pynttäytymisellä ja Frank Sinatran levyillä.
En tiedä.
Ne tekevät elämästä elämisen arvoista.
Omassa takakannessasi on tällä hetkellä tämmöinen teksti:
Mitä yhteistä on pääkivulla, nuhalla, kurkkukivulla, särkylääkkeillä, lääkärissäkäynneillä, pitkällä yskänpuuskalla, nenäsumutteilla, käytetyillä nenäliinoilla, kulahtaneisiin pitkiksiin ja nukkaiseen neuletakkiin pukeutumisella
No, vastaus on sama. Ne tekevät elämästä elämisen arvoista.
Barbara Ann Kipfer on yhdysvaltalainen kielitieteen tohtori, leksikografi. Ja ainakin kirjan ilmestymisen aikoihin hänelle on kotipaikaksi merkitty Connecticutin Milford. (Pakko kurkistaa kartalta. Google mapin avulla kävin Noble Avenuella. Paikan valitsin ihan randomilla. Somalta näytti.
Alkuteos on nimeltään "14 000 things to be happy about". Eri määrä kuin minun teoksessani! Saattaako olettaa, että näin suomalaisille 12 000 syytä onnellisuuteen on jo ihan yläkantissa. Vai tekeekö käännös tällaisia kahdentuhannen ihmeitä.
Minulla on vuoden -94 painos. Sen jälkeenkin niitä on varmaan painettu. Painettu ja levitetty kaikkien onnellisuuskirjoista allergiaa saavien kiusaksi.
On ihmeellistä, että joku on lapsesta saakka kirjannut ylös iloatuottavia pikkuasioita. Suora lainaus Ann Kipferin kirjan käännöksestä: Aloitin kuudesluokkalaisena pienellä kierrelehtiöllä, siirryin myöhemmin isoihin vihkoihin ja lopulta mikrotietokoneeseen ( - - ).
Minäkin olen huomannut elämän pikkuasioita ja nauttinut niistä, mutta en ole tullut kirjoittaneeksi niitä ylös. Tähän liittyvä seikka: kuudesluokkalaisena alkoi murrosikä puskea päällä. Sitä seuraavina vuosina oli suotavaa kirjoittaa ylös vain kaikkein angstaavimmat ajatuset, murhe, nolot sattumukset, viha ja raivo sekä riutuvan ihastumistunteen tuska. Ja kaikenlaista pateettista höpinää. Kukaan ei koskaan neuvonut kirjoittamaan pikkuseikkoja ylös. Opin näkemään puutteita, virheitä ja sitä, miten asioiden pitäisi olla, minkälainen minusta pitäisi tulla. Ja mitkä asiat ovat hyvin ja sillä siisti.
Ei ollut kierrevihkoa.
Kirjaan.
Yli 550 sivua, mutta poimin jotain.
aamiainen pyjama päällä
se miltä matto tuntuu paljaissa jaloissa
pieni soittorasia, joka soittaa Tonava kaunoista ja jotain La Traviatan kappaletta
Vielä muutama onnellisuutta antava pikkuseikka Ann Kipferiltä
se että jollakulla pyyhkii hyvin
lapsena komerossa leikkiminen
myrskyt vesilasissa
vauvan haukotus
S.S. (lyhenne kirjeen lopussa): suljettu suukolla
Kirjaan.
Takakansi:
Mitä yhteistä on rakkausrunoilla, Casablanca-elokuvilla, hiekkalinnoilla, mansikoilla ja kermavaahdolla, taikuriesityksillä, intohimolla, vastakeitetyn kahvin tuoksulla, kevätesikoilla, flirttailulla, parhaimpiinsa pynttäytymisellä ja Frank Sinatran levyillä.
En tiedä.
Ne tekevät elämästä elämisen arvoista.
Omassa takakannessasi on tällä hetkellä tämmöinen teksti:
Mitä yhteistä on pääkivulla, nuhalla, kurkkukivulla, särkylääkkeillä, lääkärissäkäynneillä, pitkällä yskänpuuskalla, nenäsumutteilla, käytetyillä nenäliinoilla, kulahtaneisiin pitkiksiin ja nukkaiseen neuletakkiin pukeutumisella
No, vastaus on sama. Ne tekevät elämästä elämisen arvoista.
Barbara Ann Kipfer on yhdysvaltalainen kielitieteen tohtori, leksikografi. Ja ainakin kirjan ilmestymisen aikoihin hänelle on kotipaikaksi merkitty Connecticutin Milford. (Pakko kurkistaa kartalta. Google mapin avulla kävin Noble Avenuella. Paikan valitsin ihan randomilla. Somalta näytti.
Alkuteos on nimeltään "14 000 things to be happy about". Eri määrä kuin minun teoksessani! Saattaako olettaa, että näin suomalaisille 12 000 syytä onnellisuuteen on jo ihan yläkantissa. Vai tekeekö käännös tällaisia kahdentuhannen ihmeitä.
Minulla on vuoden -94 painos. Sen jälkeenkin niitä on varmaan painettu. Painettu ja levitetty kaikkien onnellisuuskirjoista allergiaa saavien kiusaksi.
On ihmeellistä, että joku on lapsesta saakka kirjannut ylös iloatuottavia pikkuasioita. Suora lainaus Ann Kipferin kirjan käännöksestä: Aloitin kuudesluokkalaisena pienellä kierrelehtiöllä, siirryin myöhemmin isoihin vihkoihin ja lopulta mikrotietokoneeseen ( - - ).
Minäkin olen huomannut elämän pikkuasioita ja nauttinut niistä, mutta en ole tullut kirjoittaneeksi niitä ylös. Tähän liittyvä seikka: kuudesluokkalaisena alkoi murrosikä puskea päällä. Sitä seuraavina vuosina oli suotavaa kirjoittaa ylös vain kaikkein angstaavimmat ajatuset, murhe, nolot sattumukset, viha ja raivo sekä riutuvan ihastumistunteen tuska. Ja kaikenlaista pateettista höpinää. Kukaan ei koskaan neuvonut kirjoittamaan pikkuseikkoja ylös. Opin näkemään puutteita, virheitä ja sitä, miten asioiden pitäisi olla, minkälainen minusta pitäisi tulla. Ja mitkä asiat ovat hyvin ja sillä siisti.
Ei ollut kierrevihkoa.
Kirjaan.
Yli 550 sivua, mutta poimin jotain.
aamiainen pyjama päällä
se miltä matto tuntuu paljaissa jaloissa
pieni soittorasia, joka soittaa Tonava kaunoista ja jotain La Traviatan kappaletta
Vielä muutama onnellisuutta antava pikkuseikka Ann Kipferiltä
se että jollakulla pyyhkii hyvin
lapsena komerossa leikkiminen
myrskyt vesilasissa
vauvan haukotus
S.S. (lyhenne kirjeen lopussa): suljettu suukolla
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)