Turhan aikaista

Kurkistin, mikä on erään avoimen yliopiston opintojakson lopputehtävän palautuspäivä. (Minullehan se tarkoittaa aina sitä viimeistä mahdollista hetkeä. Hetkeä ennen kuin kaikki on myöhäistä.)

Käsittämätöntä, että jotkut suoriutuvat näistäkin asioista hyvissä ajoin. Joku ihminen siis oikeasti palauttaa hyvissä ajoin laaditun, usean yön yli levätetyn, sivumäärällisesti rajoissa pysyvän, tieteellisesti pätevän, mutta samalla mielenkiintoisen pohdintansa ehkä jopa viikkoa ennen pakkorakoa.
Minkälaista tuollainen elämä on?

On tässä silti vielä pari päivää aikaa. Heräsin yöllä tunteeseen, että deadline olisi tänään. Vaan eipä ollutkaan.

Tapanani Tapanina

Voiko puhua Tapaninpäiväperinteestä, jos jo muutamana Tapanina on ollut tapana käydä loitontamassa suomalaisen jouluperinteen tuoma laatikkovoittoinen ähky paikallisessa ravitsemusliikkeessä. Liikkeessä, jota  pitävät muinaisen tarunhohtoisen Troijan seudulta tänne vaeltaneet eksoottisen grilliruuan taitajat.

Kyllä, kyllä ja kyllä.

Tapanina saattaa siis ihminen joulun hartaan tunnelman päältänsä (ja sisältänsä) heittää ja lähteä kylille huristelemaan.
Marttyyrin muistopäivää voi viettää monin oudoin ja kummoisin tavoin.
SKS:n perinnesivusto kertoo: Tapaninpäivänä miehet lähtivät aamulla kiertämään talosta taloon ja jos ei isännillä ja renkeillä ollut antaa ryyppyä, niin annettiin hänelle selkään. Sillä muisteltiin Stefanuksen kivittämistä. (v. 1924)

Joulu

Seteli.
Sain sen muutamaa päivää ennen aattoa. Ensin se oli sininen raha. Vähän myöhemmin sellainen, jossa oli Paasikiven kuva.
Lux.
Kemikaliokaupan ovikellon äänen jälkeinen tuoksusinfonian lähde. Saippua. Sen kanssa kilpaili ainoastaan kylpyvaahto. Lahjapakettiin kummankin oheen sopi pesuvamppu, jonka toinen puoli oli pehmeä ja toinen karhea.
Paha karkki.
Fazerin sekalaiset. Ne kaikki. Vieraisille tulleet aikuiset toivat namusia hyvässä tarkoituksessa ja lämpimissä aatoksissa. Hyvää niissä oli vain käärepaperit.
Teippi.
Rivissä pöydän reunassa. Eripituiset pätkät. Usein niitä jäi siihen kiinni. Varottavaa sekin ettei teipin pää kadonnut. Neuvottiin tekemään taite, jotta seuraava teippaaja saisi teipistä otteen.
Joulukukka.
Sitä kiikutettiin Mariankatu neljästätoista Rauhankatu kolmeen. Tutuille. Pukki saapui lahjoineen vuodesta toiseen juuri silloin. Aina oli yksi pois. Miksi se joulukukka piti viedä vasta aattoiltana ...

Gogol otettu haltuun Nenän avulla

Kuten kaikki hyvä, tämäkin tuli haltuuni vähin kustannuksin.
Pietarilaisnovelleja.
Ohuehko, kansiväritykseltään voittoisasti punainen kirja, joka sisältää novellit Nenä, Päällystakki ja Hullun päiväkirja, oli poistetut-myynnissä paikkakuntani kirjastossa.
Olin onnistunut väistelemään venäläiset klassikot, mutta tavallisen kesäisenä päivänä kävi niin, että poistettujen kirjojen pinon äärellä kuulin ikäänkuin hylkiögogol olisi kutsunut minua. Tartuin nenään kuin Voznesenski prospektilla asuva parturi Ivan Jakovlevits ikään ja nyt ollaan jo niin pitkällä, että kollegioasessori Kovalevin nenäkin on palautunut paikalleen.

Tuulen varjosta Vihreään taloon ja ylistys keskinkertaiselle ymmärrykselle

Luovuin siitä. Tuulen varjosta. Viimeinen luku ei - kuten arvailin - tuonut enää mitään yllätystä. Se oli asiallisen hellä saatto ulos tarinasta.

Jäin kaipaamaan erään kirjan henkilön mainiota puheentapaa ja asioiden esittämisen taitoa. Fermín - tuo Barcelonan kekseliäs selviytyjä. Fermín Romero de Torres sai vaikka mustasta valkoista ... toistuvasti lukiessa mietin, kuka on hänen tyyppivastineensa Suomessa(kirjallisuudessa), mutta en saanut sitä mieleeni.
Odotin, että Fermínin olemassaololle tarinassa kehkeytyisi jokin dramaaattinen yhteys, jokin muu kuin toimiminen päähenkilön auttajana, mutta sellaista ei sitten kehkeytynytkään. Vai jäikö se minulta huomaamatta?

Hämmästyneenä olen selaillut bloggareiden lukukokemuksia Tuulen varjosta.
Yhdyn ylistyskuoroon enemmistön lailla.

Jotkut ovat kuitenkin sitä mieltä, että Tuulen varjo kirjalla ei ole ansioita, tai jos on, niin vain paikoin. Olen törmännyt jopa suoranaiseen ivaan ja pilkkaan Zafónin kerronnan ja kuvailun tapaa kohtaan.

Asia, joka vaivaa on tämä: Muutamissa blogistanian suurvaltojen osissa henkilöt ovat huomanneet Tuulen varjo -kirjassa juonellisen reiän. Olin tästä tietoinen jo aloittaessani kirjan, siksi tarkkailin juuri tätä mainittua "aukkoa". Tämän ainoan asian suhteen harrastin tiedostettua, kriittistä lukutapaa. Muutoin luin kuin pellossa. (Ontuuko vertaus?)

En huomannut juoniverkossa reikää. Olen huono näissä.

Ja siis Thanks God ja ylistys keskinkertaisuudelle(ni) ... Nautin kirjasta, oleskelin kirjassa. Asuin siinä. Asumisoikeus oli todella pitkä, sillä puoleen väliin saakka luin vain muutama sivu kerrallaan.

Kömmin sivuille kuin peiton mutkaan iltasella.
Tuulen varjo oli karkki, se oli Fazerin salmiakkipussi. Piti saada mutustella ilman kirjallisuuskentän tuomareita, tahnoja ja hammaslankoja.

Kyllähän se on aina ihmismielessä kiusaus ylevöittää itsensä jonnekin massoja korkeammalle. Yksinkertaisimmillaan se tapahtuu kertomalla keskinkertaisille, että juuri lukemamme hieno tarina ei tosiasiassa ole lainkaan hieno. Tulipahan luettua - kirjoitti eräs kuittinaan Tuulen varjosta.

Jotain menetetään, kun tarinankerronta jää ylikriittisten itsensäkorottajakyynikoiden tallattavaksi. Varoitan jokaista minkä tahansa kirjan potentiaalista lukijaa: älkää antako yhdenkään kirjallisuuskriittisyyspyrkyrin erehdyttää itseänne. Toisinaan heidän toimintansa perustuu vain seuraavaan kaavaan.
Pidä siitä, mistä toiset eivät. Erityisesti pidä sellaisesta, mistä ne miljoonat toiset eivät ole koskaan kuulleetkaan. Tee se tiettäväksi. Halveksi hienoisesti suuren joukon suosikkia. Parasta olisi, jos sinulla ei sellaiseen olisi edes tuntumaa.
Massojen tarinat eivät ole sinun. Sinua eivät Carlos Ruiz Zafónit kosketa. Zafónhan on punonut tarinansa ties mitä solmuja käyttämällä ja sinä et sellaiseen punokseen ui.


Uskotaan, uskotaan, on siellä varmasti käyty kirjallisuuskritiikkiluennolla ja parilla muullakin.

Kaikella kunnioituksella monimuotoisuutta kohtaan, laittamatta paremmuusjärjestykseen kykyjä ja kynenemättömyyksiä, mutta se vaan on niin älyttömän mukavaa, kun on tallella kyky lumoutua.

Aivan toinen asia kuin muka-asiantuntijalausunnolla annettu lähes perusteeton tuomio, on kirjan kuin kirjan tutkiminen. Tuulen varjon osalta en ole siihen vielä ainakaan blogistaniassa törmännyt. Kukapa sitä tutkielmaansa tänne muiden kopioitavaksi luovuttaisikaan. :)

Suoraan varjosta ...
-Päinvastoin. Hullu puhuu, pelkuri on hiljaa, viisas kuuntelee.
-Kuka niin on sanonut? Seneca?
Ei. Braulio Recolons, jolla on lihakauppa Calle Aviñónilla ja ilmiömäiset lahjat makkarantekoon ja joka lähtöön sopivan aforismin keksimiseen.


Huomaan närkästyneeni. Eihän minulla ole mitään syytä puolustaa mitään, ketään, ei ketään mitään vastaan. Tuulen varjo ei tarvitse puolustuspuhetta.


Erotuskiini varasin lääkettä. Sitä annostelee Mario Vargas Llosa. Ja kuinka annostelee. Voi käsipäivää, lauseoppi pisteet, pilkut, kaksoispisteet - ne toimivat ihan oman lainsäädäntönsä mukaan, dialogi piiloutuu suoraan kerrontaan ja kaikkea muuta. Muutaman sivun jälkeen huomasin, että ääneenluku auttaa, kun rakenne menee monimutkaiseksi.

Nyt saa illanrauha tulla, saa tulla aurinkoiset iltapäivät. Kirja on. Ja tällä kertaa en etsi juonellista aukkoa.

Lievää ylpeyttä tunnen siitä, että minulla on vuoden -78 painos (Kirjayhtymä Arena)eli ensimmäinen painos. Kannen kuva poikkeaa paljolti myöhemmän painoksen "sammakkoeläin"-kuvasta. Sain sen ystävältä, jolle se oli kulkeutunut jostakin, mutta alunpitäen se on toiminut lainakirjana Kristiinankaupungin kirjastossa. Leiman päällä on toinen leima "SÅLD MYYTY". Takakannen sisäpuolella on tasku ja siellä vanhanaikainen eräpäivän ilmaiseva pahvinen lainauskortti, jossa lukee "POISTETTU -01". Vihreä talo on kulkenut ja nyt se on minulla. HUIKEAA!

Kirja on hyvin luetun näköinen, vai pitäisikö sanoa hyvinluetun ...

En tahdo luopua siitä

Hitaasti ja nautiskellen olen lukenut Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo -kirjaa.
Samalla kun asiat alkavat selvitä, samalla kun tarina kiertyy sinne ja tänne, kulkee menneeseen ja takaisin, minä lukijana hidastelen.
En tahdo pois tästä tarinasta.

Dramatis personae 1966 - viimeinen luku ja arvaan kyllä, että tähän mennessä itse tarina on kerrottu.
Dramatis personae
Määritelmät:
A list of characters in a play, usually arranged in order of first appearance.

Seitsemän sivua jäljellä ...

Kierrätetty Mr Bones

(Kierrätän vielä yhden Makeeta-blogissani aiemmin julkaistun. Ainoa, mikä tässä postauksessa vaatisi päivittämistä on tuo itseluonnehdinta. Olen aivan liian väsynyt kirjariippuvaiseksi. Onneksi työ lakkaa nyt viikonlopun ajaksi häiritsemästä huveja ja pääsen taas Tuulen varjon pariin. Tosin viimeaikojen lukuvauhti on sen sorttista, että tulen viipymään varjossa erittäin pitkään. Sivu per ilta, sitten jo lamppuni sammuu.)



Fiktiivinen kirjailija C ja Mr Bones

Lyhyt kuvaus kuinka sellaiset päätyvät minulle

Kirja-addiktio lienee sanayhdistelmä, joka kuvaa tämän hetkistä tilaani. Kuten riippuvuuksiin yleensä, tähänkin liittyy tiettyjen toimintojen pakonomainen toistaminen. Asioiden kulkua edeltää usein kotona käytävä harmiton keskustelu:
Lähetääks ulos?
Joo.
Viedään noi kirjaston dvd:t samalla.
Joo.
Ei sit jäädä sinne olee.
Ei.
Kirjastossa asiat etenevät siten, että mieleen tulee ajatus nopeasti katsastaa uutuudet pyörillä varustetusta telineestä. Tuo houkutusten häkkyrähän on asetettu siihen heti silmänkantamaan. Siinä sitten katse nauliintuu johonkin verrattoman hienoon kirjan nimeen. Näin etenee asioiden kulku kohti päätepistettään kuljettaen kirja-addiktia hyllyväliköstä toiseen. Päätepisteessä hän asettaa päivän annoksen lainaustiskille, jossa laite lukee viivakoodit ja jonka jälkeen lukuoikeus siirtyy harmittoman lähtötilanteen henkilölle. Hänelle, jonka piti vain mennä talviseen ulkoilmaan kävelemään.


Kuka on fiktiivinen kirjailija C ?

Sattumalta C on Huonon vuoden päiväkirja -romaanin kirjoittajan sukunimen ensimmäinen kirjain.
J.M.Coetzee.
C:n esseet odottavat minua. Niiden kautta nobelisti "läpivalaisee nykymaailman tilaa armottomasti". Juuri noin takakansi lupaa.
Luvassa on vahvoja mielipiteitä.
Vaikea sanoa, onko kyseessä kirjailijan alter ego vai kuka.
C luotaa tunteiden jäljittelyä. Elämyksiä, jotka ovat matkittua todellisuutta ja eläytymistä. Luvassa on kritiikkiä kaikkea puolinaisesti mietittyä kohtaan. Ja kohde on laaja, koko länsimainen ajattelumaailma.
Kirjan rakenneratkaisu on ilmeisen hankala, mutta ehkä lopussa kiitos seisoo yhdessä siunauksen ja kirouksen, lumouksen ja häpeän kanssa.
Mutta Huonon vuoden päiväkirja saa odottaa, sillä ...

Because Mr Bones is here again.
Sympaattisen, uskollisen koiran ties kuinka mones comeback minun kotiini.

Paul Austerin Timbuktu on kertomus rentturunoilija Willy Christmasin elämän loppuosista. Enemmän vielä se on kertomus koirasta, joka ei puhu, mutta ymmärtää. Kirja on kuin yksinkertainen aikuisten satu, mutta se kätkee sisälleen kaiken tärkeän. Varauksettoman ystävyyden, kielen ja kommunikoinnin olemuksen ja tuonpuoleisen elämän. Kirja tarkastelee tapaa, jolla kulutuskulttuuri on muovanut sosiaalisia suhteita.
Ja entä sitten kirjan nimikkopaikka Timbuktu.

"Sinnehän ihmiset kuoltuaan menivät. Kun heidän sielunsa oli irtautunut ruumiista, ruumis haudattiin maahan ja sielu vilahti toiseen maailmaan. Willy oli jankannut tätä viimeiset viikot, eikä koiralla ollut enää epäilystäkään siitä että toinen maailma oli todella olemassa. Sen nimi oli Timbuktu, ja kaikesta mitä Mr Bones oli onnistunut päättelemään, se tiesi sen sijaitsevan keskellä jotain autiomaata, kaukana New Yorkista ja Baltimoresta, kaukana Puolasta ja kaikista muista kaupungeista, joissa he olivat reissuillaan käyneet. Kerran Willy oli kuvannut sitä ´sielujen keitaaksi´. Toisella kertaa hän oli sanonut: Siitä kohtaa, missä meidän maailman kartta loppuu, Timbuktun kartta alkaa. Jos aikoi päästä sinne, joutui ilmeisesti kulkemaan suunnattoman hiekan ja kuumuuden valtakunnan halki ja ylittämään loputtoman tyhjyyden. Se tuntui Mr Bonesista hirvittävän vaikealta ja epämiellyttävältä taipaleelta, mutta Willy vakuutti ettei se ollut, että koko sen matkan taittamiseen ei mennyt kauempaa kuin yksi silmänräpäys." (Timbuktu/Paul Auster/suom.Arto Virtanen)
Lähettänyt Salli Katriina klo 22.14 0 kommenttia

Taikalaatikko

(Tämäkin ilmestynyt aiemmin Makeeta-blogissani, mutta tullut nyt lyhennellen siirretyksi tänne kuvaköyhemmälle puolelle.)

Aloitin eilen Günter Grassin romaanin Taikalaatikko.
Aloittamiseen oli muutamakin syy. Ja aivan kuten kaikki tekosyytkin, ne jotenkin tuulestatemmattuja, toisaalta lapsellisiakin.

Olen useasti kirjastossa pidellyt sitä kädessä ja ajatellut, että koska se kuuluu osana laadukasta proosaa sisältävään Tammen Keltaiseen kirjastoon, sen lukeminen pienentäisi hiukan sitä laatulukemisen lukemattomuuden määrää, joka on tähän mennessä päässyt syntymään. Hidas lukutapa pitkittää yksittäistä kirjanautintoa, mutta määrästä se on auttamattomasti pois.

Taikalaatikko on Keltaisen kirjaston kolmessadasyhdeksäskymmeneskahdeksas kirja, enkä edes uskalla ajatella montako laatuteosta noihin keltaisiin kansiin on vielä senkin jälkeen puettu. Mutta, nyt on kova takaa-ajo päällä.

Jos vain olisinkin tajunnut aikanaan aloittaa jostakin, ihan mistä tahansa, muusta kuin Vanhus ja meri, olisin jo paljon pitemmällä. Tuo kuuluisa klassikko teki niin suuren kynnyksen keltakantisia kohtaan, että vasta Calvinon Jos talviyönä matkamies korjasi tilanteen.
Ehkä tämä oli liian mustavalkoisesti sanottu. Olinhan jo vuosia sitäkin ennen ihastunut ikihyväksi Paul Austerin Timbuktuun ja Tammen keltaiseen sekin kuuluu.

Tässä nyt vaan tulee mieleen, että mikä järjen riemuvoitto oli luetuttaa yläasteen seitsemäsluokkalaisilla Hemingwayn kertomusta kalastajasta, joka sivutolkulla taistelee kalan kanssa. Jos edes olisin ollut poika, jos edes olisin ollut joku onkimatoharrastaja tai muu virveli- ja venefani, mutta kun ei. Juuri 13-vuotiaana kaikki kiinnostava lukuanti tuli Suosikista ja proosapuoltakin parhaimmillaan edusti Harlekin-sarja. Niin että lue siinä sitten Vanhus ja meri. Kaikki kirjan sisään ladattu syvä sisältö meni ihan helmiksi sioille.
Joskus tulee vielä se päivä, että luen sen uudelleen.

Harrastan kuvien näppäilyä. Kyllä, juuri sitä. "Ota kuva, Salli".
"Näppää kuva, Marieechen", huutaa kirjailija ystävättärelleen.

Ote Taikalaatikko romaanista:
... niin Mariechen lupasi: "Joskus minä näytän teille, miten siinä käy, kun jää jäljelle, on vähän vinksahtanut ja näkee sellaista mitä ei ole olemassakaan, ainakaan vielä. Sitä paitsi te olette nyt ihan liian pieniä ymmärtämään ja liian nenäkkäitä ettekä suostu uskomaan, mitä kaikkea minun laatikkoni sylkäisee sisuksistaan, kun sille päälle sattuu ..."

Siinä syyt.
Ja ehkäpä jonain kaukaa häämöttävänä tulevana iltana, läheiseni, ystäväni ja tuttavani vilkkaasti keskustellen muistelevat ällistyttäviä minunkin ihmeotoksiani.
:)

ps. Kirja on niin ihmeellinen kollaasi, että huh! Lopputuloksena saattaa olla läpivalaistuminen.

Laukustani ilmestyi Kurt Vonnegut (uusinta)

(Tämä on nyt pahimman luokan kierrätystä, mutta kun Makeeta-blogini yrittää profiloitu kuvablogiksi ja tämä taas juttupuolen sivuksi, niin teen jälkikäteissiirron sieltä tänne.
Seuraava kirjoitelma on siis jo kertaalleen ilmestynyt toisessa blogissani. Suokaa tämä seikka anteeksi.)


Laukustani ilmestyi Kurt Vonnegut ja Nukkavierun kodin Myyrä

Hyvä lukijani. Minulla oli vakaa tarkoitus tänään esitellä itseni. Kaikki se oleellisin eli vaatteet, vaatteet, vaatteet, meikit ja korut. Oliko jotain muuta. No, tottahan toki. Asukokonaisuudet ja kodin sisustusratkaisut. Ja merkit ja ostospaikat. Hyvä lukijani, oletko edes siellä. Oih ja voih, kuka lukee blogia, josta puuttuu päivän asu -postaukset.
Jos siellä jossain kuitenkin on teitä jokunen muutama, niin malttakaahan mielenne. Olen nimittäin niin innoissani tämän päivän löydöistä, että jo pelkästään niiden hypistely vaatii seurakseen kahvikupposen ja palan Fazerin tummaa suklaata.
Ja käyhän se esittely näinkin. Mutkan kautta.

Johdantoja, alkusanoja, esipuheita, takakannen tekstejä, selkämyksiä ja kansikuvia. Sanoja, sanoja, sanoja, lauseita, lukuja, otsikoita, ja sivuja sivukaupalla.
Kirjoja. Löysin luettuja ja lukemattomia kirjoja.
Kävin kirjastossa ja mieli on avoin kaikille niille ajatuksille ja tarinoille, joita jokut on vaivautuneet kirjaamaan ylös.

Lähdetään alusta. Itseäni vaivaava tyhjän paperin kammotus on tältä erää selätetty ja nythän sitten sanaa tulee solkenaan.
Siksi tähän hetkeen sopiikin esitellä juuri tämä kirja.

Aloittamisen taiat (Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi)
Kirjaan on poimittu neljäsataa aloitusta. Hyvien teosten aloituksia. Aloittamisen taiat kirjassa on itsessäänkin aloitus, ja aloituksen ja ensimmäisen luvun väliin jäävällä sivulla on sitaatti. "Mieheni, joka on tuomari, luki tämän alun ja sanoi että se on mahdoton ja naurettava."
Makeeta!
Olen myyty tälle alkujen kirjalle. Ja miten sattuukaan, että kirja alun alkaen aukeaa tällaisesta kohdasta.
"Minun piti tavata äiti kahvilassa lähellä merta."
Kirja, joka sisälsi tämän alun, löytyi joulun alla paikkakunnan pienen pienestä ja ainoasta kirjakaupasta. Ehdin tuskin vilkaista sitä ennen sen päätymistä ystävälle lahjaksi.
Tämän maailman tärkeimmät asiat.



Muistan alut.
Ja nimet. Mahdollisten maailmojen paikka, Vaaksan päässä taivaasta ...
Ihanaa, vähän niinkuin katselisi vitriinin kauniisti päällystettyjä leivosherkkuja.

Takaisin kirjastolaukkuun. Ainakin viidennen kerran saapuu kotiini Michel Tournier kuninkaineen. Kolmen kuninkaan kumarrus kuuluu joulun jälkimaininkeihin yhtä pitävästi kuin Ihmiset suviyössä kesän kukkeuteen.
Ei ole enää yllätys, että kuninkaita olikin neljä, mutta kirja on niin syvä ja yhdellä lukukerralla tutkimaton, että siihen täytyy palata tasaisin väliajoin.

Kurt Vonnegut: Maaton mies. Huolimatta siitä, että saan ikäviä väristyksiä sanasta essee, tämä esseekokoelma sopinee lukea. Kirja lähti mukaan ainoastaan yhdestä syystä. Pikaselailu pysähtyi sivulle 31, lukuun 3. Luin siitä seuraavat asiat;
"Nyt sitten luovan kirjoittamisen oppitunti. Ensimmäinen sääntö: Älä käytä puolipisteitä. Ne ovat transvestiitteja hermafrodiitteja eivätkä edusta yhtään mitään."
Hui. Kun jo aikoja sitten välimerkkiepävarmuuteni päivinä bongasin puolipisteen, olen sitä ahkerasti käyttänyt sopivissa ja sopimattomissa paikoissa. Paljon.
Anteeksi Kurt. Nyt se loppuu. Ei enää ikinä.
Melkeen ikinä.
En malta olla jäljentämättä tähän yhtä kirjan sitaattia.
"Peculiar travel suggestions are dancing lessons from God." -Bokonon

Minullekin on osunut muutama tanssitunti. :)

Kirjalaukussa on tiiliskivi. Tiiliskiviteos on siitä hyvä, että pelkästään sen ahkera kannattelu tuottaa lähes saman kuin käsien ensimmäinen asento balettitunnilla. No, ei aivan. Mutta kun Maailman runosydän tarjoilee minulle lähes nimikkorunon "Sally", kohoan korkeuksiin. No en ihan, mutta puolivarpaille, demi-pointe.
Englantilaisen Paul Durcan (suom. Janne Tarmio) Sally -niminen runo alkaa näin:

Sally, sinun kanssasi olin onnellinen.

Silti rautatieaseman likainen kahvila -
hetket ennen sarastusta tupakantuhkan ja kahvitahrojen
kirjomassa pöydässä -
oli kaikki mitä meillä oli yhteisestä kodista.

Vielä kaksi.
Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen Satupuu. Sitä on helppo kannatella. Ja pitää samalla itseään hetken pienenä tyttönä. Ja joskus kannattaa kannatella aikaa, jolloin ei vielä ollut kasaantunut liiaksi kannateltavaa tai kanneltavaa.

Sun pilviäsi paimennan
Prinssi Sebuses.
Katso, näin mä puhallan
puh-puh, näetkös auringon?
Se kultaomenasi on,
oi prinssi onneton!


Viimeinen esiteltävä laukun aarre on tarina Myyrästä, Rotasta, Mäyrästä ja Herra Rupikonnasta.
Kaislikko ei lakkaa suhisemasta. Pitää vain osata kulkea joen rantaan.


Kaislikossa suhisee Kenneth Grahame
Kuvitus Ernest H. Shepard

S.S. suljettu suukolla

Flunssan lamauttamana kykenee vain vähäisiin suorituksiin. Vähäisiin ajatuksiin ja lyhyisiin lauseisiin. Olotilaan sopii pieni, mutta paksu lyhytlauseinen kirja "12.000 syytä olla onnellinen". Itse en juurikaan nyt keksi yhtään onnellisuussyytä, koska flunssa kattaa tällä hetkellä koko elämäni. Uskon silti, että olen joskus ollut onnellinen ja tulen heti tämän jyskyttävän kipuisen tukkosen olon jälkeen olemaan vielä entistäkin onnellisempi.

Kirjaan.

Takakansi:
Mitä yhteistä on rakkausrunoilla, Casablanca-elokuvilla, hiekkalinnoilla, mansikoilla ja kermavaahdolla, taikuriesityksillä, intohimolla, vastakeitetyn kahvin tuoksulla, kevätesikoilla, flirttailulla, parhaimpiinsa pynttäytymisellä ja Frank Sinatran levyillä.

En tiedä.

Ne tekevät elämästä elämisen arvoista.


Omassa takakannessasi on tällä hetkellä tämmöinen teksti:
Mitä yhteistä on pääkivulla, nuhalla, kurkkukivulla, särkylääkkeillä, lääkärissäkäynneillä, pitkällä yskänpuuskalla, nenäsumutteilla, käytetyillä nenäliinoilla, kulahtaneisiin pitkiksiin ja nukkaiseen neuletakkiin pukeutumisella

No, vastaus on sama. Ne tekevät elämästä elämisen arvoista.


Barbara Ann Kipfer on yhdysvaltalainen kielitieteen tohtori, leksikografi. Ja ainakin kirjan ilmestymisen aikoihin hänelle on kotipaikaksi merkitty Connecticutin Milford. (Pakko kurkistaa kartalta. Google mapin avulla kävin Noble Avenuella. Paikan valitsin ihan randomilla. Somalta näytti.

Alkuteos on nimeltään "14 000 things to be happy about". Eri määrä kuin minun teoksessani! Saattaako olettaa, että näin suomalaisille 12 000 syytä onnellisuuteen on jo ihan yläkantissa. Vai tekeekö käännös tällaisia kahdentuhannen ihmeitä.
Minulla on vuoden -94 painos. Sen jälkeenkin niitä on varmaan painettu. Painettu ja levitetty kaikkien onnellisuuskirjoista allergiaa saavien kiusaksi.

On ihmeellistä, että joku on lapsesta saakka kirjannut ylös iloatuottavia pikkuasioita. Suora lainaus Ann Kipferin kirjan käännöksestä: Aloitin kuudesluokkalaisena pienellä kierrelehtiöllä, siirryin myöhemmin isoihin vihkoihin ja lopulta mikrotietokoneeseen ( - - ).

Minäkin olen huomannut elämän pikkuasioita ja nauttinut niistä, mutta en ole tullut kirjoittaneeksi niitä ylös. Tähän liittyvä seikka: kuudesluokkalaisena alkoi murrosikä puskea päällä. Sitä seuraavina vuosina oli suotavaa kirjoittaa ylös vain kaikkein angstaavimmat ajatuset, murhe, nolot sattumukset, viha ja raivo sekä riutuvan ihastumistunteen tuska. Ja kaikenlaista pateettista höpinää. Kukaan ei koskaan neuvonut kirjoittamaan pikkuseikkoja ylös. Opin näkemään puutteita, virheitä ja sitä, miten asioiden pitäisi olla, minkälainen minusta pitäisi tulla. Ja mitkä asiat ovat hyvin ja sillä siisti.

Ei ollut kierrevihkoa.


Kirjaan.

Yli 550 sivua, mutta poimin jotain.

aamiainen pyjama päällä
se miltä matto tuntuu paljaissa jaloissa
pieni soittorasia, joka soittaa Tonava kaunoista ja jotain La Traviatan kappaletta


Vielä muutama onnellisuutta antava pikkuseikka Ann Kipferiltä

se että jollakulla pyyhkii hyvin
lapsena komerossa leikkiminen
myrskyt vesilasissa
vauvan haukotus
S.S. (lyhenne kirjeen lopussa): suljettu suukolla