Yksi kolmesta Paavosta

Jos se minusta olisi ollut kiinni, niin kvartettimme olisi laulanut yhdelle heistä.
Kaikki alkoi siitä, kun yhden Paavoista tiedettiin suunnittelevan vierailua entiselle kunnantalolle. Tämän entisen K:n kunnan väestöstä ainakin 97 prosenttia kutsuu rakennusta entiseksi kunnantaloksi. Menee muutama sukupolvi, ennen kuin uusi nimi otetaan käyttöön. Aluetoimisto – eihän siinä ole mitään vastakaikua.

Olin tutkaillut vaalikiertueaikataulua ja laskeskellut, että kovin on tiukkaan pakattu päivä. Hyvä jos keikkabussissa kerkiää kahden kylän välillä voikkuleivän haukata. Mikä siis olisikaan ehdokkaalle virkistävämpää kuin laulu. Olin kaavaillut kahta kappaletta. Heti tilaisuuden alkuun mielet ylentävä ”Sulle salaisuuden kertoa mä voisin”. Siinä se on rivien välissä poliittinenkin sanoma, jos niikseen tulee.
Mä yhä ihannetta vuotan, hän missä oisikaan.
Pakollisten puheiden ja kansa kysyy -osion jälkeen, kvartetti olisi sitten tyylillä saatellut ehdokkaan matkaan. Matalassa entisessä kunnantalon aulassa olisi kuultu neliäänisen soinnikas ”We'll meet again”.
Vain aivan hienovarainen kultivoitunut vihjaus ehkäpä linnanjuhlien kutsuvieraslistaa ajatellen.
We'll meet again, don't know where, don't know when, but I know we'll meet again some sunny day.
Jos niikseen tulee.

Mutta ei.
Mikään ei toteutunut.
Ei yllätys. Ei mielen ylennys, ei ihanteen vuottaminen, ei linnan juhliin pääsy eikä edes sunny day. Kolme neljäsosaa kvartetista estyi. Ja asian tiimoilla lähestyttiin jopa poliittista teemaa, kun ilmoille heitettiin, että jos yhdelle Paavolle lauletaan, niin sitten kahdelle muullekin. En ollut ajatellut asiaa näin vakavasti tasa-arvon kannalta.

Jos se vain minusta olisi ollut kiinni, niin ... yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.

Valo- ja muita olosuhteita

Olin tänä vuonna kolmessa joulutilaisuudessa. No .. neljässä, jos kvartetin pikkujoulu lasketaan mukaan. Kyllä se lasketaan.
Mielen päällä on nyt ensisijaisesti valot. Mutta myös toissijaisesti sekalainen "muu".

Neljä eri valaistusolosuhdetta.

Konsertti, jossa laulaa entinen tangokuningas sisaruksineen.
Lavalla on valot, mutta yleisö peittyy hämärään. Oikein hyvä. Yhteislaulun ajaksi valaistusta salin puolelle lisätään, mutta muuten voi ihmispoloinen olla näkymätön. Se on erittäin ja ihan kauheankin hyvä, sillä päällä sattuu olemaan yhdistelmä, joka toimii: liian lyhyt hame ja sukkahousuissa silmäpako. Pako alkoi, kun vasemman jalan talvisaappaan vetoketjun reuna osui oikean polven päälle.
Pitääkö sitä aina istua jalat ristissä!

Kirkko ja kauneimmat joululaulut.
Keskipohjalainen vanha kirkko, kynttilöitä ja - olen melko varma - tekokuusi! Kynttilöistä huolimatta kirkas valaistus, sillä kauneimmissa joululauluissa kaikki laulut lauletaan vihkosista, koska - siltä tuntuu - kukaan ei osaa enää tutuimpienkaan laulujen sanoja ulkoa. No, valaistus on perusteltu, mutta vie tunnelmaa. Edes kuoroesitysten aikana olisi voinut olla vähemmän kirkasta. No, mutta ei ainakaan tule kaamosmasennusta. Ei myöskään turhaa hitautta, sillä kanttorimme käsissä kauneimmat joululaulut kulkevat vikkeläään. Ylinopeussakot jos voisi antaa, niin lappunen ainakin Joulukirkkoon-kappaleesta. Se on se laulu, missä mainitaan Juhani ja Liisi, vesimalja, ruuna ja virsta vielä, karhuntalja ja sen semmoista. Luultavasti kanttorin jokavuotinen nopeusbravuuri, mutta veikkaanpa vain, että tänä vuonna tuli ennätys.
Kirkossa ei enää veisaa hitaanlainen pimeän pirtin kansa, vaan verkkainenkin isäntämies tempaistaan nopeaan tahditukseen pyhän kirkasvalohoidon alaisuudessa.

Yläkoulun joulujuhla.
Iso sali, jonka toinen puolisko sädehtii loisteputkiston kaikenpaljastavassa valkoisuudessa. Varojen puute, ajan rajallisuus ja ne muut mahdolliset syyt. Kuitenkin. Loisteputki on vääjäämättä paha tunnelmasyöppö. Eihän edes nolostunut murrosikäisen vanhempi pääse huomaamattomasti paikalleen livahtamaan.
Ja vähän laulamisesta. Jos juhlaan tulijoille on jaettu laulunsanat, niin yksikään kansankynttilä, vanhempi, mummo tai pappa ei enää osaa vanhaa tuttua laulua ulkoa. Lappusta tuijotetaan ja ulkoamuistamisen perinne katkaistaan näin myös koulun toimesta.

Pikkujouluillallinen paikallisen pikkukaupungin paikallisessa.
Istumme niin kutsuttuun loosiin. Miksiköhän sillä on sama nimi kuin vapaamuurareiden kokoontumispaikalla? En tiedä, mutta kuitenkin .. tällaisessa melko hämärässä osastossa oleskelemme. Pöydällä palaa kynttilä. Katselen aikani ruokalistaa, enkä näe mitään. Seinässä on himmeä lamppu, mutta joutuisin kurottamaan kvartetin yhden neljännesosan ylitse ylettääkseni viemään sekä ruokalistan että itseni valon tykö. Osin näkemistä vaikeuttaa se, että lista osoittautuu ruotsinkieliseksi. Vaihdan listaa kvartettimme bättre folkiin kuuluvan jäsenen kanssa, mutta edelleenkin näen vain kuvat. Jos ottaisin menun mukaan ja kävelisin vessaan, voisin siellä käsienpesualtaiden luona tutkailla talon illallistarjontaa.
...Eikä mulla ole huono näkö!
Tai no, ehkä vain en ole silmälasi-ihmisiä.

Muistoja Krunikasta, osa 4.

Kruunuhaan kodin joulukuusi.

Se tuli mieleen siitä, kun ystäväni Gun toi meille joulunalusviikolla lähes kaikkien aikojen sopusuhtaisimman kuusen. Kuusi olisi edelleen joka suhteessa suhtainen, jos en olisi mennyt liikuttamaan sitä jalkaan asettelun jälkeen. Liikutuksen jälkeen siihen tuli lievää kaltevuutta. Mutta vähän vasemmalle viettäenkin se on ihan täydellinen kuusi.

Joka Tervasaaren tietää, tietää mattolaiturit, Liisanpuistikon ja ehkä sen, että ainakin kauan sitten jossain niillä main myytiin joulukuusia. Mielikuva on sellaisesta, että kuusia olisi kaupiteltu aivan Tervasaareen johtavan tien alkupäässä lähellä laitureita. Oliko toisella puolella venelaituri? Varmasti oli, sillä se oli toistuvan putoamisuneni tapahtumapaikka.

Joulukuusi siis haettiin sieltä Tervasaaren ja Liisapuistikon tienoilta.
Mariankadun kodin huone oli korkea. Kuusi oli korkea. Kuusen hinnasta riitti puhumista aikansa, mutta enää aattona sitä ei mainittu. Isä huolehti heti jalkaan laiton jälkeen kuuselle vettä. Minä sain muuten olla kuusenjuottovastaava.

Aina oli muutama pallo mennyt lommoille ja joihinkin koristuksiin piti laittaa uudet ripustuslangat. Kolme koristetta olivat yli muiden: sininen lumihuuruinen käpy, valkoiset kirkonkellot, joissa oli samettisen pehmeä rusetti sekä hopeanvärinen pallo, jonka yläpinnalla oli lumikuorrutus.

Yhtenä jouluna kuuseen ilmestyi "siilipallo". Vieno sen toi. Siihen oli mennyt monta viilipurkin kantta. Jonkin aikaa säästelimme viilipurkin kansia Vienolle.

Kuusen valot laitettiin päälle ja sammutettiin kääntämällä yhtä lamppua.
Aattoyö oli aina valaistu.

Muistoja Krunikasta, osa 3.

Kohokohtia:

Piimäkakku.
Vieraita tulossa ja äiti leipoo. Minut on nostettu tiskialtaan reunalle istumaan, koska olen melko pieni ja koska siitä on suora näkyvyys taikina-astiaan, jota äiti pitää tiskialtaassa - ettei vispatessa roisku joka paikkaan.
Äiti tekee piimäkakkua.
Taikinanteon joka vaiheessa työnnä sormen kulhoon ja maistan. Paras osuus on se, kun voisula lorotetaan joukkoon. Jos puhelin soi eikä ketään muuta ole kotona, äiti menee vastaamaan ja sillä välin kerkiää maistella aika määrän taikinaa. Kakusta tulee vähän pienempi.

Nurkkakomero.
Katson aina koulusta tullessa nurkkakaappiin. Niin nytkin. Äiti on aamulla ennen Meilahteen töihin lähtöä käynyt Fazerin pullakaupasta hakemassa pussillisen voisilmäpullia. Avaan paperipussin ja lasken pullat. Niitä on kymmenen. Yhdestä voi helposti syödä voisilmän eikä haittaa mitään. Haukkaan vielä muutamasta silmän. Asettelen silmättömät alimmaiseksi ja suljen pussin, mutta sitten rupeaa tuntumaan siltä, että sama se on vaikka vielä muutamasta maistaa. Tuntuu sopivalta lopettaa, kun yhdessä vielä on voisokerikeskusta.

Kipasu.
Vieraat saapuvat, eikä heille tarjota voisilmäpullia. Fasu on mennyt kiinni, joten äiti kipasee Elannosta juorupullia.
Meillä kipastaan paljon. Kipasepa hakemassa kerma. Odota nätisti, äiti kipasee kampaajalla.
Minua ei rangaista mitenkään, mutta äiti on kyllä aika yllättynyt, ei mitenkään iloisesti. Torumista tulee, mutta voisilmänautinto on sen arvoista. Isä syö seuraavana aamuna aamukahvin kanssa voisilmäpullaa ilman voisilmää. Hyvää silmätöntä pullaa riittää vielä seuraavaksikin aamuksi.

Lyypekkiläinen.
Jääkaapin päällä oli radio ja päivän lehti. Jääkaappi täydentyi vähintään pari kertaa kuussa parhaalla meetvurstilla mitä Helsingistä sai. Se oli nimeltään Kaslerin lyypekkiläistä. Äiti haki sitä varta vasten Töölöön torin lihakaupasta. Me ei oltu rikkaita, mutta leikkelelaaduissa ei tingitty. Oli tietysti kohtuutonta, että kävin suoraan paketista syömässä. Salaa, paljon ja usein. Maksapasteija oli samanlainen houkutus ja siihen sortui helposti jopa lusikan kanssa. Sitä sai sentään Rauhankadun Elannosta.

Vintti.
Krunikan vintti oli siis VINTTI. Laaja kattojen alla piilossa oleva ihmisasumusten ja vapaan taivaan välitila. Se oli huminaa, lattian kivisyyttä, kummaa kelmeää valoa, joka yletti vain kapealle alalle. Rautaovi erotti vintin rappukäytävästä. Rautaovi, jonka sulkeutumista pelkäsi ihan hirveästi. Vintti oli kutkuttavan kauhistuksen paikka. Meidän vinttikomerosta muistan vain yhden asian. Siellä säilytettiin isoa laatikkoa, johon pakattiin kesän tullen talvivaatteet ja talven tullen kesävaatteet. Laatikkoa kuljetettiin kahdesti vuodessa eestaas tai oikeastaan ylösalas. Kovin alas ei tarvinnut mennä, sillä asuimme viidennessä.
Poikkeuksena laatikko haettiin joskus joulun allakin, kun sieltä katsottiin maalaisserkuille lähetettävää.

Koipaperi.
Vinttivaatelaatikkoon liittyi eräs asia. Koipaperit. Niihin ei ehdottomasti saanut koskea - ei lapsi. En tiedä auttoiko kyseinen paperi karkottamaan koiden lisäksi turkiskuoriaiset vai miten niitä vastaan taisteltiin, mutta jokatapauksessa olin lapsena hyvin tietoinen noiden kahden lajin olemassaolosta pääsemättä silti koskaan niitä näkemään. Ilmeisesti äiti voitti paperisella aseellaan taistelun villaa syövistä olennoista.

Lukulakon rikkuri tarttuu Ruusun nimeen

Vakaa päätös olla aloittamatta ainuttakaan romaania ennen kuin tenttikirja on kahlattu läpi kaatui illalla Umberto Econ Ruusun nimen ensilehtien selailuun. Jokin mystinen voima kiehtoi heti kirjan sisällyksen vaiheilla. Tenttikirja on käden ulottuvilla, mutta ajatus on benediktiläisluostarissa ja suorastaan odotan, että minut imaistaan tarinaan ja sen sivupoluille.

Toissapäivänä sain päätökseen Tiina Piilolan kirjan Mahdollisten maailmojen paikka. Kirjan anti oli tarinat tarinassa ja sivujuonteet. Mahdollisia mahdottomia kudelmia. :)

Palataan Ruusun nimeen. En lue sattumaksi sitä, että Umberto Eco on lingvisti. Kielitieteestä tässä nyt on kyse muutoinkin. Opintotehtävissä ja tenteissä. Kaikessa. Nythän olisi ollut paikallaan Econ tieteellinen teos Oppineisuuden osoittaminen eli miten tutkielma tehdään. Sellaisiahan tässä tulisi työstää. Mutta imu käy keskiaikaiseen luostariin. Eipä tässä vaiheessa ole oppineisuuttakaan, jota osoittaa.

On muuten käsittämätöntä, että joku on voinut suorittaa filosofian tohtorin tutkinnon 22 vuotiaana ! Käsitellyt Tuomas Akvinolaisen estetiikan ongelmia.

(Googletan estetiikan ongelmat)

Jos on Umberto Eco varsinainen kyky ( semiootikko, keskiajan estetiikan tutkija, joukkotiedotuksen asiantuntija, lingvisti ja filosofi, kirjailija ja elokuvakäsikirjoittaja -vain muutamia mainiten), niin sitä lienee myös ollut Akvinolainen, ainakin mitä tuotteliaisuuteen tulee. Hänen filosofinen ja teologinen tuotantonsa on valtava.

On väitetty, että hän kykeni sanelemaan samanaikaisesti kolmea tai neljää eri tekstiä ja pystyi tuottamaan selkeää proosaa nukkuessaankin. Runojakin hän kirjoitti.

Kuinka - miten ihmeessä - meistä toiset ovat niin tuotteliaita, niin täynnä tietoa ja taitoa yhdistää historia, aatesuunnat, mystiikka, kristinuskon jännitteet ja kaiken kukkuraksi sisällyttää sen jatkoksi sarja viittauksia ja merkityksiä?

Olen lukenut Ruusun nimestä arvioita. Jotkut löytävät kirjasta kerrontateknistä epäpuhtautta. Joku oppineisuudella kuorrutetun perusdekkarin -eikä mitään muuta.

Dekkarigenressä poikkeava, sanoo läheinen. Tummasävyinen, hän lisää. Ehkä jopa toiseen kertaan luettava. Virtuoosimainen ja nokkela.

Minua kiehtoo.

Vihreää heijastavat jalat ja muuta ylitsepääsemätöntä

Kun tuolla eräänä päivänä olin niin kovin uutterasti tekemässä pinkeän punaisia valkoisin raidoin, nimittäin säärystimiä, niin tulkoon niiden lopputulos tässä esiin. Se vitivalkoinen oli aivan liikaa siihen räikeän seuraksi. Kun ne veti jalkaan, niin tuli ihan pelisukkafiilis.

Purin ne.

Sitä paitsi ei huvita enää tehdä mitään villasta päällepantavaa, olkoonkin että on taas kauhia pakkanen, mutta kun kesä jo häämöttää. Joten joku saa ehkä ensi jouluna paketissa kivan (varmasti näkyy kauas) pinkkipipon.

Ehkä vain on niin, etten ole tottunut väreihin. Noo, paitsi mustaan, harmaaseen, siniseen ja farkkujen väriin ja .. olikos niitä muita? No, vähän jo vihreään. Ja olosuhteiden pakosta - ja nimenomaan vain siksi - kaikenlaisiin vaahtokarkin väreihin. Ei omena kauas puusta ... Kyllä vain! Ainakin punainen omena.

Mutta omassa pukeutumisessa ... Otetaan esimerkiksi sukkahousut.
Yltiörohkeutta kysyisi laittaa muuta kuin mustaa, ihonväriä tai "peessiä". Tuntuu, että jos sinne alaosastoon laittaisi vaikkapa limeä, niin jalat olisivat kuin jotkin vihreätä valoa heijastavat madot. Keltainen muuttaisi ne maksatautisen värisiksi. Saako olla punaista. No ei!

Jos vai tarttuisi kaupassa niihin nätin värisiin. Tositilanteessa ei. Suuri kynnys osuu juuri sille kohdin. Aina.
Ylipäätään jos sukkisten värien kanssa rupeaisi pelleilemään, niin jaloista tulisi NÄKYVÄT! Ja kuka sitä sellaista sitten haluaa.

Ja kuitenkin mielikuvissa, jossakin omien säännönmukaisuuksien tuolla puolen, kulkevat nämäkin jalat iloisesti kuviosukissa ja punaisissa kengissä.

KITKERÄÄ !

Postilaatikosta löytyi maakuntalehden kodin ja asumisen liite. Jätän kertomatta minkälainen koti (lue KARTANO) siinä esiteltiin. Ei se kuitenkaan ollut vanha vuokrarivari. Esitellyssä tilavuudessa asuu kaksi henkilöä.

Joka huoneessa pitää olla ajatusta, sanoo toinen asukkaista.

Lehden kolumni kertoo, että meillä kaikilla on mahdollisuus sisustaa asuinympäristömme paikaksi, jossa voi rentoutua.

Jostain johtuu nyt mieleeni seuraava.
Viime kesänä rivitalopihallemme ilmestyi miehet sahoineen. Minkäänlaista ilmoistusta ei taloyhtiön taholta ollut tullut. Asia vain tapahtui. Työ sinänsä oli tehtävä, se on selvä. Aidan laudat, jotka vaihdettiin, olivat kertakaikkisen lahoja, mutta ... työhön valtuutetut miehet kaatoivat lähes kaikki pensaat, osa niistä oli kuulemma vain "jotain pajukkoa". Moni puukin kaatui. Puunkaato vain on niin säädytöntä ja hirveää! Eivät ne kaikki ole lahoja. Ihana koivukin lähti.

Lopputuloksena avoin näkymä tielle. Ja toisinpäin!!
Aita on juuri sen verran matala, ettei siitä ole näkösuojaksi ja tie on ihan tuossa sylissä. Kuumilla helteillä piha on tosi hot ilman pensaiden ja puiden viilentävää ja suojaavaa vaikutusta.


Jo katselmusvaiheessa miehet vain lompsivat pihalle, toinen potkiskeli ihanaisen vihreää kiipeilevää köynnöskasviani ja muutenkin huokui ympärillä kaikenlainen kotirauhan kunnioituksen puute.

Olin niin pahoilla mielin. En voinut asialle mitään. Vahinko ehti tapahtua, kun en ollut kotona ja estämässä. Puu- ja pensasvihaaja osakkeenomistajana ja taloyhtiön hallituksen jäsenenä ei kylläkään olisi vastaväitteitä sulattanut. Vuokralainen on täällä periferiassa yhtä kuin EI KUKAAN. Maanomistus, metsänomistus, talon ja osaakkeenomistus - se on jotain. Istutetut kasvit ovat varjeltavia, mutta varjelkoon, jos joku sattuu pitämään kaikesta luonnonvaraisesta, mikä tuolta esiin puskee.

Asia korjaantuu ajan kanssa. Uutta kasvaa. Ja ehkä se pitkällä tähtäimellä olikin järkevää se totaalinen harvennus.
Pihahäirikön käytös vain oli koko prosessin ajan törkeää ja pitkään tuntui siltä, ettei tämä olekaan minun kotini ja minun pihani.


Palataan lehtiliitteeseen.
Kolumni kertoo, että oman sisustamisen voi aloittaa katsomalla ympärilleen. Nyrkkisäännön mukaista "kaikille tavaroille pitäisi olla riittävästi vapaata tilaa ympärilleen" lähden nyt tavoittelemaan. Vapaata tilaa joka suhteessa.

Keittiön kaapistoille ja kaakeliväreille en mahda mitään, mutta jos sitten kaikelle muulle saisi jotain tolkkua.

Nyt väsyttää.


Villiviiniä ja humalaa :):)

Muistoja Krunikasta, osa 2.

Alemman kerroksen konttoristit hakkasivat kirjoituskoneitaan, isosiskoni pianon koskettimia. Siskolla oli Mozart. Minulla oli mielikuvitus. Kuljin seinustoilla. Anatomian laitoksen kalliolla leikin prinsessaa.

Meidän korttelin asukkaat niinkuin heidät muistan: Hällin täti, Haverisen rouva ja sen poika, Siikamäen rouva, Hurskainen, talkkari, pikku-Harri ja sen äiti sekä vastapäisen talon ylihoitaja. Heidät vain muistan ja osasta heistäkin muistan vain muistikuvan.

Ei saa tuijottaa, sanoi äiti ja otti kädestä kiinni. Ei esimerkisi saanut tuijottaa naista, jolla oli valtava kääryle päässään. Vähän kuin turbaani.
Pakkohan sitä oli katsoa. Ja jotenkin se heti huomasi, että sitä katsoi. Piti äkkiä kääntää päätä toiseen suuntaan. Se ei ollut ihan pulimummo, eikä edes kassialma. Yhtään ei valaissut, kun joku puhui mielisairaudesta tai muusta sen suuntaisesta. Puhuttiin, että sillä oli pään ja sen ison kangasmäärän väliin piilotettuna omaisuus. Rahaa ja arvopapereita, joita se ei uskaltanut viedä pankkiin.
Ja juuri siksi sitä piti yleisen saunan pukuhuoneessa seurata, että näki kun se kietoi auki sitä kätköään. En onnistunut näkemään niitä setelinippuja ja osakepapereita. Äiti piti huolen, että emme olleet kauaa samassa pukutilassa, joten omaisuusasia jäi selvittämättä. Nainen oli mysteeri. Ja jäi mysteeriksi.

Yleisessä saunassa kaikki oli runsasta. Iho, läski, muodot, vesi, kaikuvat äänet, irronneet hiukset, höyry ja ihmisten määrä.

Sauna. Bad. Meidän rapusta ulos pihan puolelta. Piha oli olemattoman pieni. Se oli asfaltoitu maakaistale Ilves-nimisen korttelin uumenissa. Siellä kuitenkin oli se yleinen sauna. Muutama porrasaskelma mentiin alaspäin katutasosta. Ensin oli kassa, johon pesutilojen ja sauna käyttö maksettiin. Siitä sai myös ostaa limsaa ja pilsneriä. Me ostimme joskus keltaista limsaa. Oli semmoinen limsapullon avaussysteemi, että jos kiskaisi liian kovaa, niin se repäisylipare vain jäi käteen ja sitten oltiin vaikeuksissa. Muistan, että se tapahtui monta kertaa.

Pesutilassa kolisi ja kalisi, litisi ja lotisi. Siellä näki sellaisen naiseuden kokokuvan, ettei missään. Sinkkiämpäreihin laskettiin vettä kraanasta ja penkeillä istui saippuavaahdotettuja possunpunaisia tätejä ritirinnan.
Äiti piti tarkkaan huolen, että meillä oli aluset mukana. Jotain epähygieniaa siinä yleisessä saunassa ehkä oli, mutten oikein tiennyt mitä. Kun sitten muutimme pois Krunikasta ja saimme ihka oman kylpyhuoneen ammeineen ja suihkuineen, olimme jotenkin helpottuneita.
Mutta silloin olinkin jo yksitoista.
Yleisen saunan löylyhuone oli korkea - kuin antiikin ajan näyttämön katsomonpuoli, istumatilaa monta askelmallista. Siellä sai läiskiä vastoillakin.

Mariankatu 14 saunassa oli turbaanipään lisäksi muutakin, mitä ei niin saanut katsoa. Kuppaus. Pesutilan toisella laidalla oli verhoilla eroteltuja alueita, joissa työskentelivät pesijä ja kuppari. Näin virtailevia verivanoja veden mukana ja kupparinsarviakin. Kun se verho avattiin, näin kun kuppari heitti riuskasti vettä pesupöydälle ja viimeisetkin pahat veret katosivat lattiakaivoon. Pesijän käsittelystä tuli punakoita tätejä.

Meidän korttelissa Ritarikadun puolella oli ihana paperikauppa ja siellä maailman ihanin myyjätäti. Hienokäytöksinen ja ystävällinen aina. Myyntipöytä oli sellainen lasivitriini, jonka uumenista vedettiin isoja laatikoita, joissa oli kaikkea mitä saattoi itselleen toivoa. Joka kynälle ja kumille oli oma lokeronsa. Sitä vain ihaili. Seinän vierus oli korkeuksiin asti täynnä ja jos tarvitsi jotain sieltä ylempää, niin paperikaupan täti kiipesi apurappusille. Sain käydä ostamassa sieltä silloin tällöin vihon, kynän tai kumin, joskus kirjekuoren tai postikortin.

Neljä muistikuvaa laulamisesta

Ensimmäinen muistikuva:
Suku on koolla. Puheensorina on sellainen, että kaikki puhuvat ja tuntuu, ettei kukaan kuuntele. Henu-setä on tullut Ruotsista ja tuonut laivalta” karuskeja”. On syöty potaattipiirakoita ja niitä toisia karjalaistekeleitä joiden nimeä en muista, paistia myös ja kukkopiirasta. Tattarpuuro hautuu mummon uunissa. Olen viisi-, kuusi- tai seitsemänvuotias. On turvallinen olo.
Alkaa laulu ja soitto. Kun Henu-setä sanoo "laula sie", minä menen urkuharmonin viereen ja isosisko soittaa alkusoiton. Minä aloitan ”Yhtä kukkaa ei näy...”. Laulun loputtua sedät ja tädit kehuvat. Hymyilyttää. Henu ottaa esille haitarin ja Opa virittää kitaran. Aletaan laulaa. Nuorin sedistä, Eino-Veikko, laulaa toista ääntä. Kiinnostun toisista äänistä.
Mei suku on koolla. Myö lauletaan.

Toinen muistikuva:
Ollaan Helsingin Kaisaniemen koulun laulutunnilla. Tänään on laulukoe. Jokaisella on edessään Tie musiikkiin -kirja. Pojista enemmistö valitsee Kapteeni katsoi horisonttihin ja loput luottavat Oolannin sotaan. Erityistä pontta Oolannin sota saa kertosäkeen kohdassa "Sunfaraa, sunfaraa, sunfa-ral-lalla-laa". Tyttöjen laulukoesuosikkilauluja en muista, mutta omaan koitokseeni valitsen Kesäpäivä Kangasalla.
Lievä pateettisuus vaivaa jo tuolloin.
Jos on ujo, saa mennä laulamaan pianon viereen, ikään kuin hiljaa vain opettajalle. Minua jännittää, mutta ujostuksesta ei ole kyse, joten Roineen armaiset aallot sen rantoa hyväelee kaikkien kuullen omalta paikalta pulpetin vierestä seisten.
Tuskin meillä kellään on hajuakaan, miten esi-isämme taikka me itse liitymme Balkanin vuorien taisteluihin, mutta ei haittaa. Marssilaulu Oi, kallis kotimaa on toivelaulumme, joka kajahtaa lähes joka tunnin lopuksi.
"... Musiikki se pelasi, kun pojat ne marssi Gornji Dubnjakin valleille ... "



Kolmas muistikuva:
Meillä on kvartetin keikka. Olemme isänmaallisessa juhlassa ja minulla on flunssa, nenä tukossa ja ääni lähes kateissa. Juon juomasta päästyäni hunajavettä, sitruunavettä ja pelkkää vettä. Olen juonut kotona koko aamun, harjoituksissa ja vielä siinä viittä vaille. On tullut viimehetken muutoksia ohjelmaan. Kun meitä kuulutetaan lavalle, olen siitä täysin tietämätön siihen asti kunnes vessan ovi avataan ja oven raosta kajahtaa ykkössopraanon ääni: ootko sä täällä.
Täällä olen, enkä siellä missä ääniä jo annetaan.
Miten se aika vilahtaakaan. Joko nyt. Paniikki ja hengästyminen. Olen hirvittävän hengästynyt.
On maista kaikista sittenkin. Siinä menee lähes hapetta kaunihit järvet sen ja vaaran korkeat kuusikot. Vielä yksi säkeistö: Mä lemmin kieltä ja kansaa sen. Sitten on hetki hengähtää. Laulujen väli. Kun sopraano aloittaa Merikannon säveltä Eino Leinon tekstiin, olen jo tasaantunut. Happi riittää. Kun nyt saisi oman kakkosalttoäänen alkuun oikeasta sävelkorkeudesta. Se on tuurista kiinni.

Neljäs muistikuva:
Olemme keskipohjalaisessa kirkossa ja minulla flunssa. Nenä on tukossa, äänen kanssa ongelmia ja hengitys rahisee. Hyvät neuvot ovat vähissä. Olen jo oppinut: ei liikaa nesteytystä.
Itseluottamus on tipotiessään. Lisäjännitystä tuottaa ruotsinkielisen laulun sanat.
Monta minuuttia pelkkää ruotsia. Voj sjutton!
Otan luontaislääkettä, Carmolista. Munkkitippoja. Hengellisyyden lähteillä ollaan. Ehdin ajatella, että hyvin sopii luostarilääke kirkkoon, vaikka evankelisluterilaisessa ollaankin. Viittä vaille kaiken varalta laitan vielä ihmeainetta runsaasti lasiin käden ulottuville, vähäisen vesimäärän sekaan.
Kukaan ei puhu, kaikki kuuntelevat. Bred dina vida vingar tulee laulettua. En niin tarkkaan sen sanomaa ymmärrä. Sävel sujuu. Ääni on kulkenut. Se toinen. Olen turvassa.
Etupenkkiläiset pyyhkivät huuruja silmälaseistaan ja muutoinkin kirkkokonserttiväki alkaa verhoutua eteerisiin höyryihin. Kvartetin kolme neljäsosaa on tietoinen ympärillämme hiljaa soivasta tuoksusinfoniasta. Minun osani on olla tietämätön. Kaneli, neilikka, salvia sun muut rohdosyrtit eivät riitä peittoamaan etanolin ylivoimaa.
Meille taputetaan.

Me hymyilemme.

Minä ja Goggomobil Kruununhaassa Mariankadulla

Muistoja Krunikasta, osa 1.

Kerron myöhemmin kokkomobiilista, rättisitikasta, Paxista, Pectuksista sekä Elannosta, elannon kuiteista, jotka piti säilyttää ja sinisen pahvirasian suklaanapeista. Kerron Tervasaaren keinuista ja Säätytalon puiston leijonaluolasta. Kerron Fazerin myymälästä ja meidän pihan yleisestä saunasta.
Pakko kuitenkin aloittaa siitä, mikä muistuu mieleen ilman yhtään mutkistavaa ajatusta.
Pakko aloittaa tuoksuista. Asioista, joihin liittyy nenän aistimukset.

Tutkija Edwin T. Morris on todennut, että hajujen kohdalla ei ole varsinaisesti olemassa lähimuistia. Kaikki tuoksujen herättämät muistot kumpuavat suoraan pitkäaikaismuistista, ilman kielellistä tulkkia.


Presidentin linnan liepeillä

Siinä oli kumma kontrasti.
Että koti oli samalla kadulla Presidentin linnan kanssa ja kuitenkin joinakin aamuina, kun aukaisin viidennessä kerroksessa kodin oven, tenu tuoksui ja virtsa valui vinttikerroksen rappusia pitkin.
Rappukäytävissä lämmittelivät katujen miehet.

Alle kouluikäisenä päädyin ajatukseen, että jos heille antaisi kylvyn ja puhtaat vaatteet, kaikki muuttuisi. Kuvittelin, että jos haju lähtee, lähtee myös kaikki paha. Roskapussin haju tuo vieläkin mieleen roskatynnyreihin viimeiselle aterialleen kokoontuneet katujen miehet. Haju tuo mieleen sen, mikä ei ole tervetullutta.
Isä tiesi, että osa niistä miehistä oli liian kovien kokemusten uhreja. Sotia käyneitä, sodan uhreja.
Ajattelin, että sodasta seuraa vääjäämättä hirvittävä alennustila.


Leikitään hienoarouvaa

Hän, hieno rouva, käveli joskus edelläni, kun aamulla kuljin kouluun. Ensin Laaksosen sedän lihakaupan ohi, vähän matkaa Mariankatua ylös, kampaamon ohi. Kukkakauppa ja laukkukauppa. Käännös Liisankadulle.

Korttelin liepeet olivat yhtä tuloerojen ilmentymää; minkkiturkkeja ja vanhoja villakangastakkeja. Rouvia, joilla oli rikkaat miehet ja sitten äitejä, jotka kävivät töissä.
Muutaman kerran olin aistivinani, että palvelun taso oli suorassa suhteessa arvoon, vaurauteen.
Minulle korostettiin, että sivistys ei ole ulkoisessa olemuksessa, vaan pään sisällä ja käytöksessä.
Silti me duunareitten lapset leikimme ”hienoarouvaa”. Se oli leikki, jossa turhanpäiväisyys päihitti sivistyksen.
Hienolla rouvalla oli tuoksu.


Ei rohdoskaupan pullon etiketin pyöreäksi punaposkitytöksi

Lähikorttelit olivat täynnä pieniä liikkeitä, joissa kaikissa oli oma erikoinen tuoksunsa.
Rohdoskauppa oli yksi parhaista. Kaupassa tuoksui yrttien, lääkekasvien ja voimajuomien sekoitus. Meidän porttikongista oli sinne vain parinkymmenen askeleen verran matkaa. Sieltä haettiin terveysjuomaa ruokahaluttomuuteni hoitoon. Kotona pystyi syömään, mutta leikkikoulun ja alakoulun ruokahetkissä haisi ällötys.
Rohdoskaupan Punaposki-pullon kyljen etiketissä hymyili terveyden perikuva - pyöreäposkinen tyttö. En edes halunnut sellaiseksi. Juoma tuoksui raudalle.
Kemikalioliike oli tuoksuparatiisi. Sieltä ostettiin ruusushampoota hiusten pesua varten. Omilla rahoillani ostin joskus äidille palan ylellisyyttä - Lux-saippuan. Muutoin meillä käytettiin vain Sunlightia.


Kuninkaallinen purppura ja puusepänverstas

Tanskan kuninkaan rintapastilleja sai Mariankadun Varubodenista. Tummanpunaisia, hienoja karamelleja. Rasiassa oli erikoinen avaamismekanismi ja itse karamelleissa tuoksui kuninkaallinen purppura, valtaistuinsali ja suitsukkeet.
Tuoksut yhdistyvät muistoissa kokonaisiin arvomaailmoihin.
Isällä oli työpaikka puusepänverstaassa Unioninkadun sisäpihalla. Unioninkadulla sijaitsi siihen aikaan Hyksin sisätautiklinikka. Verstaassa valmistettiin ja korjattiin sairaalan huonekaluja. Tuoksui puu, tinneri, liimat ja lakat. Eniten puu. Koko verstas tuoksui isälle. Siellä oli ehjäksi tekemisen tuoksu - kunnollisen ja oikean työn tuoksu.

Pukeutukaamme bodyslimmereihin

Postimyynnin pyhä kirja kilpailee huomiosta Finlandia-palkitun Nenäpäivä -romaanin kanssa, eikä kilpailua johda Nenäpäivä.
Katalogi on esikatseltu eli plärätty, sittemmin rauhassa tarkoin tutkittu, jonka jälkeen vielä useaan otteeseen vilkaistu. Lukijan mieli on avoin ja tietämys lisääntynyt.

Näin se on.
Vaate ripustuu paremmin ylle, jos on vauhdissa, nojailee tai pitää kättä taskussa. Mikä tahansa ommeltu tekele on hyvännäköinen, jos se päällään vääntää itsensä erikoiseen asentoon. Kannattaa kenottaa vähän kallellaan tai pitää toista jalkaa koholla – tätä voi varioida lukuisin eri tavoin, …olla joskus huolettoman, toisaalta taas väliin miettiväisen näköinen. Mikä tahansa yläosa piristyy, kun sitä vähän piristää.
Silloin tällöin on syytä olla arvoituksellisen tavoittamaton. Toisinaan valita haastava katse, toisinaan alta kulmain kyräily. Huulet olkoot sinetöidyn suljetut tai kutsuvasti raollaan.
Mitä vaatteisiin ihan suoranaisesti tulee, niin sitä on kaikenlaista röyhelöä ja ballerinamekkoa, sorbettiväriä ja 70-luvun tuulia, sinisenvalkoista raikkautta ja ainakin yksi asukokonaisuus vivahtaa "Minun Afrikkani" -elokuvan suuntaan.

Eräät farkut push-uppaavat niin täysillä, että samalla hetkellä kun muodot esiin työntäytyvät, farkut litistävät, kohottavat ja kaventavat. Taikafarkkujen sivu on merkitty hiirenkorvalla. Varmuuden vuoksi. Eihän sitä koskaan tiedä, jos kuitenkin. Mietityttää silti, että jos takamus kohoaa oikealta korkeudeltaan normaalia ylemmäs, niin läheneekö se uhkaavasti ristiselkää.
Ei oleellista.

Naisille on westerniä. Eikä miehille ole siinä suhteessa mitenkään vähemmän. Postimyyntikuvasto hellii miestä cowboyhenkisesti. Kuvassa karjapaimenen virkaa toimittava malli saattaa olla aavistuksen liian siloinen, jotta hänet osaisi sijoittaa minkäänlaisten rehukioskien tai karsinoiden liepeille notkumaan.
Ei haittaa.
Cowboylook nyt kuitenkin on yhtä kuin farkkupaita, josta kolme keskimmäistä nappia kiinni. Ihan omaa lännenkieltään puhuu viereisen sivun t-paita, jossa lukee Texas.

Ja nätti se on tytönkin maakunnan maitotiloilla kulkea läävään pikkuruutuisessa pitsikirjaillussa röyhelöminimekossa.
Kaikki olisi niin kertakaikkisen suven suloista ja ihanaa, jos pisteeksi iin päälle me kaikki kylien naiset vielä ymmärtäisimme pukeutua bodyslimmereihin.

Postimyyntiopuksessa sanotaan: Bodyslimmerit muotoilevat ja antavat kauniin siluetin.
Kukapa kuka sitä varta vasten haluaisi rumentaa maisemaa huonolla siluetilla, piirtyä seuraavan kesän yöharson purppurassa ääriviivoiltaan epämääräisen rajattomaksi taikka voimakkaassa vastavalossa jopa muodottomaksi asti.


Salli