Kun tuolla eräänä päivänä olin niin kovin uutterasti tekemässä pinkeän punaisia valkoisin raidoin, nimittäin säärystimiä, niin tulkoon niiden lopputulos tässä esiin. Se vitivalkoinen oli aivan liikaa siihen räikeän seuraksi. Kun ne veti jalkaan, niin tuli ihan pelisukkafiilis.
Purin ne.
Sitä paitsi ei huvita enää tehdä mitään villasta päällepantavaa, olkoonkin että on taas kauhia pakkanen, mutta kun kesä jo häämöttää. Joten joku saa ehkä ensi jouluna paketissa kivan (varmasti näkyy kauas) pinkkipipon.
Ehkä vain on niin, etten ole tottunut väreihin. Noo, paitsi mustaan, harmaaseen, siniseen ja farkkujen väriin ja .. olikos niitä muita? No, vähän jo vihreään. Ja olosuhteiden pakosta - ja nimenomaan vain siksi - kaikenlaisiin vaahtokarkin väreihin. Ei omena kauas puusta ... Kyllä vain! Ainakin punainen omena.
Mutta omassa pukeutumisessa ... Otetaan esimerkiksi sukkahousut.
Yltiörohkeutta kysyisi laittaa muuta kuin mustaa, ihonväriä tai "peessiä". Tuntuu, että jos sinne alaosastoon laittaisi vaikkapa limeä, niin jalat olisivat kuin jotkin vihreätä valoa heijastavat madot. Keltainen muuttaisi ne maksatautisen värisiksi. Saako olla punaista. No ei!
Jos vai tarttuisi kaupassa niihin nätin värisiin. Tositilanteessa ei. Suuri kynnys osuu juuri sille kohdin. Aina.
Ylipäätään jos sukkisten värien kanssa rupeaisi pelleilemään, niin jaloista tulisi NÄKYVÄT! Ja kuka sitä sellaista sitten haluaa.
Ja kuitenkin mielikuvissa, jossakin omien säännönmukaisuuksien tuolla puolen, kulkevat nämäkin jalat iloisesti kuviosukissa ja punaisissa kengissä.
keskiviikko 9. helmikuuta 2011
tiistai 8. helmikuuta 2011
KITKERÄÄ !
Postilaatikosta löytyi maakuntalehden kodin ja asumisen liite. Jätän kertomatta minkälainen koti (lue KARTANO) siinä esiteltiin. Ei se kuitenkaan ollut vanha vuokrarivari. Esitellyssä tilavuudessa asuu kaksi henkilöä.
Joka huoneessa pitää olla ajatusta, sanoo toinen asukkaista.
Lehden kolumni kertoo, että meillä kaikilla on mahdollisuus sisustaa asuinympäristömme paikaksi, jossa voi rentoutua.
Jostain johtuu nyt mieleeni seuraava.
Viime kesänä rivitalopihallemme ilmestyi miehet sahoineen. Minkäänlaista ilmoistusta ei taloyhtiön taholta ollut tullut. Asia vain tapahtui. Työ sinänsä oli tehtävä, se on selvä. Aidan laudat, jotka vaihdettiin, olivat kertakaikkisen lahoja, mutta ... työhön valtuutetut miehet kaatoivat lähes kaikki pensaat, osa niistä oli kuulemma vain "jotain pajukkoa". Moni puukin kaatui. Puunkaato vain on niin säädytöntä ja hirveää! Eivät ne kaikki ole lahoja. Ihana koivukin lähti.
Lopputuloksena avoin näkymä tielle. Ja toisinpäin!!
Aita on juuri sen verran matala, ettei siitä ole näkösuojaksi ja tie on ihan tuossa sylissä. Kuumilla helteillä piha on tosi hot ilman pensaiden ja puiden viilentävää ja suojaavaa vaikutusta.
Jo katselmusvaiheessa miehet vain lompsivat pihalle, toinen potkiskeli ihanaisen vihreää kiipeilevää köynnöskasviani ja muutenkin huokui ympärillä kaikenlainen kotirauhan kunnioituksen puute.
Olin niin pahoilla mielin. En voinut asialle mitään. Vahinko ehti tapahtua, kun en ollut kotona ja estämässä. Puu- ja pensasvihaaja osakkeenomistajana ja taloyhtiön hallituksen jäsenenä ei kylläkään olisi vastaväitteitä sulattanut. Vuokralainen on täällä periferiassa yhtä kuin EI KUKAAN. Maanomistus, metsänomistus, talon ja osaakkeenomistus - se on jotain. Istutetut kasvit ovat varjeltavia, mutta varjelkoon, jos joku sattuu pitämään kaikesta luonnonvaraisesta, mikä tuolta esiin puskee.
Asia korjaantuu ajan kanssa. Uutta kasvaa. Ja ehkä se pitkällä tähtäimellä olikin järkevää se totaalinen harvennus.
Pihahäirikön käytös vain oli koko prosessin ajan törkeää ja pitkään tuntui siltä, ettei tämä olekaan minun kotini ja minun pihani.
Palataan lehtiliitteeseen.
Kolumni kertoo, että oman sisustamisen voi aloittaa katsomalla ympärilleen. Nyrkkisäännön mukaista "kaikille tavaroille pitäisi olla riittävästi vapaata tilaa ympärilleen" lähden nyt tavoittelemaan. Vapaata tilaa joka suhteessa.
Keittiön kaapistoille ja kaakeliväreille en mahda mitään, mutta jos sitten kaikelle muulle saisi jotain tolkkua.
Nyt väsyttää.
Villiviiniä ja humalaa :):)
Joka huoneessa pitää olla ajatusta, sanoo toinen asukkaista.
Lehden kolumni kertoo, että meillä kaikilla on mahdollisuus sisustaa asuinympäristömme paikaksi, jossa voi rentoutua.
Jostain johtuu nyt mieleeni seuraava.
Viime kesänä rivitalopihallemme ilmestyi miehet sahoineen. Minkäänlaista ilmoistusta ei taloyhtiön taholta ollut tullut. Asia vain tapahtui. Työ sinänsä oli tehtävä, se on selvä. Aidan laudat, jotka vaihdettiin, olivat kertakaikkisen lahoja, mutta ... työhön valtuutetut miehet kaatoivat lähes kaikki pensaat, osa niistä oli kuulemma vain "jotain pajukkoa". Moni puukin kaatui. Puunkaato vain on niin säädytöntä ja hirveää! Eivät ne kaikki ole lahoja. Ihana koivukin lähti.
Lopputuloksena avoin näkymä tielle. Ja toisinpäin!!
Aita on juuri sen verran matala, ettei siitä ole näkösuojaksi ja tie on ihan tuossa sylissä. Kuumilla helteillä piha on tosi hot ilman pensaiden ja puiden viilentävää ja suojaavaa vaikutusta.
Jo katselmusvaiheessa miehet vain lompsivat pihalle, toinen potkiskeli ihanaisen vihreää kiipeilevää köynnöskasviani ja muutenkin huokui ympärillä kaikenlainen kotirauhan kunnioituksen puute.
Olin niin pahoilla mielin. En voinut asialle mitään. Vahinko ehti tapahtua, kun en ollut kotona ja estämässä. Puu- ja pensasvihaaja osakkeenomistajana ja taloyhtiön hallituksen jäsenenä ei kylläkään olisi vastaväitteitä sulattanut. Vuokralainen on täällä periferiassa yhtä kuin EI KUKAAN. Maanomistus, metsänomistus, talon ja osaakkeenomistus - se on jotain. Istutetut kasvit ovat varjeltavia, mutta varjelkoon, jos joku sattuu pitämään kaikesta luonnonvaraisesta, mikä tuolta esiin puskee.
Asia korjaantuu ajan kanssa. Uutta kasvaa. Ja ehkä se pitkällä tähtäimellä olikin järkevää se totaalinen harvennus.
Pihahäirikön käytös vain oli koko prosessin ajan törkeää ja pitkään tuntui siltä, ettei tämä olekaan minun kotini ja minun pihani.
Palataan lehtiliitteeseen.
Kolumni kertoo, että oman sisustamisen voi aloittaa katsomalla ympärilleen. Nyrkkisäännön mukaista "kaikille tavaroille pitäisi olla riittävästi vapaata tilaa ympärilleen" lähden nyt tavoittelemaan. Vapaata tilaa joka suhteessa.
Keittiön kaapistoille ja kaakeliväreille en mahda mitään, mutta jos sitten kaikelle muulle saisi jotain tolkkua.
Nyt väsyttää.
Villiviiniä ja humalaa :):)
perjantai 4. helmikuuta 2011
Muistoja Krunikasta, osa 2.
Alemman kerroksen konttoristit hakkasivat kirjoituskoneitaan, isosiskoni pianon koskettimia. Siskolla oli Mozart. Minulla oli mielikuvitus. Kuljin seinustoilla. Anatomian laitoksen kalliolla leikin prinsessaa.
Meidän korttelin asukkaat niinkuin heidät muistan: Hällin täti, Haverisen rouva ja sen poika, Siikamäen rouva, Hurskainen, talkkari, pikku-Harri ja sen äiti sekä vastapäisen talon ylihoitaja. Heidät vain muistan ja osasta heistäkin muistan vain muistikuvan.
Ei saa tuijottaa, sanoi äiti ja otti kädestä kiinni. Ei esimerkisi saanut tuijottaa naista, jolla oli valtava kääryle päässään. Vähän kuin turbaani.
Pakkohan sitä oli katsoa. Ja jotenkin se heti huomasi, että sitä katsoi. Piti äkkiä kääntää päätä toiseen suuntaan. Se ei ollut ihan pulimummo, eikä edes kassialma. Yhtään ei valaissut, kun joku puhui mielisairaudesta tai muusta sen suuntaisesta. Puhuttiin, että sillä oli pään ja sen ison kangasmäärän väliin piilotettuna omaisuus. Rahaa ja arvopapereita, joita se ei uskaltanut viedä pankkiin.
Ja juuri siksi sitä piti yleisen saunan pukuhuoneessa seurata, että näki kun se kietoi auki sitä kätköään. En onnistunut näkemään niitä setelinippuja ja osakepapereita. Äiti piti huolen, että emme olleet kauaa samassa pukutilassa, joten omaisuusasia jäi selvittämättä. Nainen oli mysteeri. Ja jäi mysteeriksi.
Yleisessä saunassa kaikki oli runsasta. Iho, läski, muodot, vesi, kaikuvat äänet, irronneet hiukset, höyry ja ihmisten määrä.
Sauna. Bad. Meidän rapusta ulos pihan puolelta. Piha oli olemattoman pieni. Se oli asfaltoitu maakaistale Ilves-nimisen korttelin uumenissa. Siellä kuitenkin oli se yleinen sauna. Muutama porrasaskelma mentiin alaspäin katutasosta. Ensin oli kassa, johon pesutilojen ja sauna käyttö maksettiin. Siitä sai myös ostaa limsaa ja pilsneriä. Me ostimme joskus keltaista limsaa. Oli semmoinen limsapullon avaussysteemi, että jos kiskaisi liian kovaa, niin se repäisylipare vain jäi käteen ja sitten oltiin vaikeuksissa. Muistan, että se tapahtui monta kertaa.
Pesutilassa kolisi ja kalisi, litisi ja lotisi. Siellä näki sellaisen naiseuden kokokuvan, ettei missään. Sinkkiämpäreihin laskettiin vettä kraanasta ja penkeillä istui saippuavaahdotettuja possunpunaisia tätejä ritirinnan.
Äiti piti tarkkaan huolen, että meillä oli aluset mukana. Jotain epähygieniaa siinä yleisessä saunassa ehkä oli, mutten oikein tiennyt mitä. Kun sitten muutimme pois Krunikasta ja saimme ihka oman kylpyhuoneen ammeineen ja suihkuineen, olimme jotenkin helpottuneita.
Mutta silloin olinkin jo yksitoista.
Yleisen saunan löylyhuone oli korkea - kuin antiikin ajan näyttämön katsomonpuoli, istumatilaa monta askelmallista. Siellä sai läiskiä vastoillakin.
Mariankatu 14 saunassa oli turbaanipään lisäksi muutakin, mitä ei niin saanut katsoa. Kuppaus. Pesutilan toisella laidalla oli verhoilla eroteltuja alueita, joissa työskentelivät pesijä ja kuppari. Näin virtailevia verivanoja veden mukana ja kupparinsarviakin. Kun se verho avattiin, näin kun kuppari heitti riuskasti vettä pesupöydälle ja viimeisetkin pahat veret katosivat lattiakaivoon. Pesijän käsittelystä tuli punakoita tätejä.
Meidän korttelissa Ritarikadun puolella oli ihana paperikauppa ja siellä maailman ihanin myyjätäti. Hienokäytöksinen ja ystävällinen aina. Myyntipöytä oli sellainen lasivitriini, jonka uumenista vedettiin isoja laatikoita, joissa oli kaikkea mitä saattoi itselleen toivoa. Joka kynälle ja kumille oli oma lokeronsa. Sitä vain ihaili. Seinän vierus oli korkeuksiin asti täynnä ja jos tarvitsi jotain sieltä ylempää, niin paperikaupan täti kiipesi apurappusille. Sain käydä ostamassa sieltä silloin tällöin vihon, kynän tai kumin, joskus kirjekuoren tai postikortin.
Meidän korttelin asukkaat niinkuin heidät muistan: Hällin täti, Haverisen rouva ja sen poika, Siikamäen rouva, Hurskainen, talkkari, pikku-Harri ja sen äiti sekä vastapäisen talon ylihoitaja. Heidät vain muistan ja osasta heistäkin muistan vain muistikuvan.
Ei saa tuijottaa, sanoi äiti ja otti kädestä kiinni. Ei esimerkisi saanut tuijottaa naista, jolla oli valtava kääryle päässään. Vähän kuin turbaani.
Pakkohan sitä oli katsoa. Ja jotenkin se heti huomasi, että sitä katsoi. Piti äkkiä kääntää päätä toiseen suuntaan. Se ei ollut ihan pulimummo, eikä edes kassialma. Yhtään ei valaissut, kun joku puhui mielisairaudesta tai muusta sen suuntaisesta. Puhuttiin, että sillä oli pään ja sen ison kangasmäärän väliin piilotettuna omaisuus. Rahaa ja arvopapereita, joita se ei uskaltanut viedä pankkiin.
Ja juuri siksi sitä piti yleisen saunan pukuhuoneessa seurata, että näki kun se kietoi auki sitä kätköään. En onnistunut näkemään niitä setelinippuja ja osakepapereita. Äiti piti huolen, että emme olleet kauaa samassa pukutilassa, joten omaisuusasia jäi selvittämättä. Nainen oli mysteeri. Ja jäi mysteeriksi.
Yleisessä saunassa kaikki oli runsasta. Iho, läski, muodot, vesi, kaikuvat äänet, irronneet hiukset, höyry ja ihmisten määrä.
Sauna. Bad. Meidän rapusta ulos pihan puolelta. Piha oli olemattoman pieni. Se oli asfaltoitu maakaistale Ilves-nimisen korttelin uumenissa. Siellä kuitenkin oli se yleinen sauna. Muutama porrasaskelma mentiin alaspäin katutasosta. Ensin oli kassa, johon pesutilojen ja sauna käyttö maksettiin. Siitä sai myös ostaa limsaa ja pilsneriä. Me ostimme joskus keltaista limsaa. Oli semmoinen limsapullon avaussysteemi, että jos kiskaisi liian kovaa, niin se repäisylipare vain jäi käteen ja sitten oltiin vaikeuksissa. Muistan, että se tapahtui monta kertaa.
Pesutilassa kolisi ja kalisi, litisi ja lotisi. Siellä näki sellaisen naiseuden kokokuvan, ettei missään. Sinkkiämpäreihin laskettiin vettä kraanasta ja penkeillä istui saippuavaahdotettuja possunpunaisia tätejä ritirinnan.
Äiti piti tarkkaan huolen, että meillä oli aluset mukana. Jotain epähygieniaa siinä yleisessä saunassa ehkä oli, mutten oikein tiennyt mitä. Kun sitten muutimme pois Krunikasta ja saimme ihka oman kylpyhuoneen ammeineen ja suihkuineen, olimme jotenkin helpottuneita.
Mutta silloin olinkin jo yksitoista.
Yleisen saunan löylyhuone oli korkea - kuin antiikin ajan näyttämön katsomonpuoli, istumatilaa monta askelmallista. Siellä sai läiskiä vastoillakin.
Mariankatu 14 saunassa oli turbaanipään lisäksi muutakin, mitä ei niin saanut katsoa. Kuppaus. Pesutilan toisella laidalla oli verhoilla eroteltuja alueita, joissa työskentelivät pesijä ja kuppari. Näin virtailevia verivanoja veden mukana ja kupparinsarviakin. Kun se verho avattiin, näin kun kuppari heitti riuskasti vettä pesupöydälle ja viimeisetkin pahat veret katosivat lattiakaivoon. Pesijän käsittelystä tuli punakoita tätejä.
Meidän korttelissa Ritarikadun puolella oli ihana paperikauppa ja siellä maailman ihanin myyjätäti. Hienokäytöksinen ja ystävällinen aina. Myyntipöytä oli sellainen lasivitriini, jonka uumenista vedettiin isoja laatikoita, joissa oli kaikkea mitä saattoi itselleen toivoa. Joka kynälle ja kumille oli oma lokeronsa. Sitä vain ihaili. Seinän vierus oli korkeuksiin asti täynnä ja jos tarvitsi jotain sieltä ylempää, niin paperikaupan täti kiipesi apurappusille. Sain käydä ostamassa sieltä silloin tällöin vihon, kynän tai kumin, joskus kirjekuoren tai postikortin.
tiistai 1. helmikuuta 2011
Neljä muistikuvaa laulamisesta
Ensimmäinen muistikuva:
Suku on koolla. Puheensorina on sellainen, että kaikki puhuvat ja tuntuu, ettei kukaan kuuntele. Henu-setä on tullut Ruotsista ja tuonut laivalta” karuskeja”. On syöty potaattipiirakoita ja niitä toisia karjalaistekeleitä joiden nimeä en muista, paistia myös ja kukkopiirasta. Tattarpuuro hautuu mummon uunissa. Olen viisi-, kuusi- tai seitsemänvuotias. On turvallinen olo.
Alkaa laulu ja soitto. Kun Henu-setä sanoo "laula sie", minä menen urkuharmonin viereen ja isosisko soittaa alkusoiton. Minä aloitan ”Yhtä kukkaa ei näy...”. Laulun loputtua sedät ja tädit kehuvat. Hymyilyttää. Henu ottaa esille haitarin ja Opa virittää kitaran. Aletaan laulaa. Nuorin sedistä, Eino-Veikko, laulaa toista ääntä. Kiinnostun toisista äänistä.
Mei suku on koolla. Myö lauletaan.
Toinen muistikuva:
Ollaan Helsingin Kaisaniemen koulun laulutunnilla. Tänään on laulukoe. Jokaisella on edessään Tie musiikkiin -kirja. Pojista enemmistö valitsee Kapteeni katsoi horisonttihin ja loput luottavat Oolannin sotaan. Erityistä pontta Oolannin sota saa kertosäkeen kohdassa "Sunfaraa, sunfaraa, sunfa-ral-lalla-laa". Tyttöjen laulukoesuosikkilauluja en muista, mutta omaan koitokseeni valitsen Kesäpäivä Kangasalla.
Lievä pateettisuus vaivaa jo tuolloin.
Jos on ujo, saa mennä laulamaan pianon viereen, ikään kuin hiljaa vain opettajalle. Minua jännittää, mutta ujostuksesta ei ole kyse, joten Roineen armaiset aallot sen rantoa hyväelee kaikkien kuullen omalta paikalta pulpetin vierestä seisten.
Tuskin meillä kellään on hajuakaan, miten esi-isämme taikka me itse liitymme Balkanin vuorien taisteluihin, mutta ei haittaa. Marssilaulu Oi, kallis kotimaa on toivelaulumme, joka kajahtaa lähes joka tunnin lopuksi.
"... Musiikki se pelasi, kun pojat ne marssi Gornji Dubnjakin valleille ... "
Kolmas muistikuva:
Meillä on kvartetin keikka. Olemme isänmaallisessa juhlassa ja minulla on flunssa, nenä tukossa ja ääni lähes kateissa. Juon juomasta päästyäni hunajavettä, sitruunavettä ja pelkkää vettä. Olen juonut kotona koko aamun, harjoituksissa ja vielä siinä viittä vaille. On tullut viimehetken muutoksia ohjelmaan. Kun meitä kuulutetaan lavalle, olen siitä täysin tietämätön siihen asti kunnes vessan ovi avataan ja oven raosta kajahtaa ykkössopraanon ääni: ootko sä täällä.
Täällä olen, enkä siellä missä ääniä jo annetaan.
Miten se aika vilahtaakaan. Joko nyt. Paniikki ja hengästyminen. Olen hirvittävän hengästynyt.
On maista kaikista sittenkin. Siinä menee lähes hapetta kaunihit järvet sen ja vaaran korkeat kuusikot. Vielä yksi säkeistö: Mä lemmin kieltä ja kansaa sen. Sitten on hetki hengähtää. Laulujen väli. Kun sopraano aloittaa Merikannon säveltä Eino Leinon tekstiin, olen jo tasaantunut. Happi riittää. Kun nyt saisi oman kakkosalttoäänen alkuun oikeasta sävelkorkeudesta. Se on tuurista kiinni.
Neljäs muistikuva:
Olemme keskipohjalaisessa kirkossa ja minulla flunssa. Nenä on tukossa, äänen kanssa ongelmia ja hengitys rahisee. Hyvät neuvot ovat vähissä. Olen jo oppinut: ei liikaa nesteytystä.
Itseluottamus on tipotiessään. Lisäjännitystä tuottaa ruotsinkielisen laulun sanat.
Monta minuuttia pelkkää ruotsia. Voj sjutton!
Otan luontaislääkettä, Carmolista. Munkkitippoja. Hengellisyyden lähteillä ollaan. Ehdin ajatella, että hyvin sopii luostarilääke kirkkoon, vaikka evankelisluterilaisessa ollaankin. Viittä vaille kaiken varalta laitan vielä ihmeainetta runsaasti lasiin käden ulottuville, vähäisen vesimäärän sekaan.
Kukaan ei puhu, kaikki kuuntelevat. Bred dina vida vingar tulee laulettua. En niin tarkkaan sen sanomaa ymmärrä. Sävel sujuu. Ääni on kulkenut. Se toinen. Olen turvassa.
Etupenkkiläiset pyyhkivät huuruja silmälaseistaan ja muutoinkin kirkkokonserttiväki alkaa verhoutua eteerisiin höyryihin. Kvartetin kolme neljäsosaa on tietoinen ympärillämme hiljaa soivasta tuoksusinfoniasta. Minun osani on olla tietämätön. Kaneli, neilikka, salvia sun muut rohdosyrtit eivät riitä peittoamaan etanolin ylivoimaa.
Meille taputetaan.
Me hymyilemme.
Suku on koolla. Puheensorina on sellainen, että kaikki puhuvat ja tuntuu, ettei kukaan kuuntele. Henu-setä on tullut Ruotsista ja tuonut laivalta” karuskeja”. On syöty potaattipiirakoita ja niitä toisia karjalaistekeleitä joiden nimeä en muista, paistia myös ja kukkopiirasta. Tattarpuuro hautuu mummon uunissa. Olen viisi-, kuusi- tai seitsemänvuotias. On turvallinen olo.
Alkaa laulu ja soitto. Kun Henu-setä sanoo "laula sie", minä menen urkuharmonin viereen ja isosisko soittaa alkusoiton. Minä aloitan ”Yhtä kukkaa ei näy...”. Laulun loputtua sedät ja tädit kehuvat. Hymyilyttää. Henu ottaa esille haitarin ja Opa virittää kitaran. Aletaan laulaa. Nuorin sedistä, Eino-Veikko, laulaa toista ääntä. Kiinnostun toisista äänistä.
Mei suku on koolla. Myö lauletaan.
Toinen muistikuva:
Ollaan Helsingin Kaisaniemen koulun laulutunnilla. Tänään on laulukoe. Jokaisella on edessään Tie musiikkiin -kirja. Pojista enemmistö valitsee Kapteeni katsoi horisonttihin ja loput luottavat Oolannin sotaan. Erityistä pontta Oolannin sota saa kertosäkeen kohdassa "Sunfaraa, sunfaraa, sunfa-ral-lalla-laa". Tyttöjen laulukoesuosikkilauluja en muista, mutta omaan koitokseeni valitsen Kesäpäivä Kangasalla.
Lievä pateettisuus vaivaa jo tuolloin.
Jos on ujo, saa mennä laulamaan pianon viereen, ikään kuin hiljaa vain opettajalle. Minua jännittää, mutta ujostuksesta ei ole kyse, joten Roineen armaiset aallot sen rantoa hyväelee kaikkien kuullen omalta paikalta pulpetin vierestä seisten.
Tuskin meillä kellään on hajuakaan, miten esi-isämme taikka me itse liitymme Balkanin vuorien taisteluihin, mutta ei haittaa. Marssilaulu Oi, kallis kotimaa on toivelaulumme, joka kajahtaa lähes joka tunnin lopuksi.
"... Musiikki se pelasi, kun pojat ne marssi Gornji Dubnjakin valleille ... "
Kolmas muistikuva:
Meillä on kvartetin keikka. Olemme isänmaallisessa juhlassa ja minulla on flunssa, nenä tukossa ja ääni lähes kateissa. Juon juomasta päästyäni hunajavettä, sitruunavettä ja pelkkää vettä. Olen juonut kotona koko aamun, harjoituksissa ja vielä siinä viittä vaille. On tullut viimehetken muutoksia ohjelmaan. Kun meitä kuulutetaan lavalle, olen siitä täysin tietämätön siihen asti kunnes vessan ovi avataan ja oven raosta kajahtaa ykkössopraanon ääni: ootko sä täällä.
Täällä olen, enkä siellä missä ääniä jo annetaan.
Miten se aika vilahtaakaan. Joko nyt. Paniikki ja hengästyminen. Olen hirvittävän hengästynyt.
On maista kaikista sittenkin. Siinä menee lähes hapetta kaunihit järvet sen ja vaaran korkeat kuusikot. Vielä yksi säkeistö: Mä lemmin kieltä ja kansaa sen. Sitten on hetki hengähtää. Laulujen väli. Kun sopraano aloittaa Merikannon säveltä Eino Leinon tekstiin, olen jo tasaantunut. Happi riittää. Kun nyt saisi oman kakkosalttoäänen alkuun oikeasta sävelkorkeudesta. Se on tuurista kiinni.
Neljäs muistikuva:
Olemme keskipohjalaisessa kirkossa ja minulla flunssa. Nenä on tukossa, äänen kanssa ongelmia ja hengitys rahisee. Hyvät neuvot ovat vähissä. Olen jo oppinut: ei liikaa nesteytystä.
Itseluottamus on tipotiessään. Lisäjännitystä tuottaa ruotsinkielisen laulun sanat.
Monta minuuttia pelkkää ruotsia. Voj sjutton!
Otan luontaislääkettä, Carmolista. Munkkitippoja. Hengellisyyden lähteillä ollaan. Ehdin ajatella, että hyvin sopii luostarilääke kirkkoon, vaikka evankelisluterilaisessa ollaankin. Viittä vaille kaiken varalta laitan vielä ihmeainetta runsaasti lasiin käden ulottuville, vähäisen vesimäärän sekaan.
Kukaan ei puhu, kaikki kuuntelevat. Bred dina vida vingar tulee laulettua. En niin tarkkaan sen sanomaa ymmärrä. Sävel sujuu. Ääni on kulkenut. Se toinen. Olen turvassa.
Etupenkkiläiset pyyhkivät huuruja silmälaseistaan ja muutoinkin kirkkokonserttiväki alkaa verhoutua eteerisiin höyryihin. Kvartetin kolme neljäsosaa on tietoinen ympärillämme hiljaa soivasta tuoksusinfoniasta. Minun osani on olla tietämätön. Kaneli, neilikka, salvia sun muut rohdosyrtit eivät riitä peittoamaan etanolin ylivoimaa.
Meille taputetaan.
Me hymyilemme.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)