Turhan aikaista

Kurkistin, mikä on erään avoimen yliopiston opintojakson lopputehtävän palautuspäivä. (Minullehan se tarkoittaa aina sitä viimeistä mahdollista hetkeä. Hetkeä ennen kuin kaikki on myöhäistä.)

Käsittämätöntä, että jotkut suoriutuvat näistäkin asioista hyvissä ajoin. Joku ihminen siis oikeasti palauttaa hyvissä ajoin laaditun, usean yön yli levätetyn, sivumäärällisesti rajoissa pysyvän, tieteellisesti pätevän, mutta samalla mielenkiintoisen pohdintansa ehkä jopa viikkoa ennen pakkorakoa.
Minkälaista tuollainen elämä on?

On tässä silti vielä pari päivää aikaa. Heräsin yöllä tunteeseen, että deadline olisi tänään. Vaan eipä ollutkaan.

Tapanani Tapanina

Voiko puhua Tapaninpäiväperinteestä, jos jo muutamana Tapanina on ollut tapana käydä loitontamassa suomalaisen jouluperinteen tuoma laatikkovoittoinen ähky paikallisessa ravitsemusliikkeessä. Liikkeessä, jota  pitävät muinaisen tarunhohtoisen Troijan seudulta tänne vaeltaneet eksoottisen grilliruuan taitajat.

Kyllä, kyllä ja kyllä.

Tapanina saattaa siis ihminen joulun hartaan tunnelman päältänsä (ja sisältänsä) heittää ja lähteä kylille huristelemaan.
Marttyyrin muistopäivää voi viettää monin oudoin ja kummoisin tavoin.
SKS:n perinnesivusto kertoo: Tapaninpäivänä miehet lähtivät aamulla kiertämään talosta taloon ja jos ei isännillä ja renkeillä ollut antaa ryyppyä, niin annettiin hänelle selkään. Sillä muisteltiin Stefanuksen kivittämistä. (v. 1924)

Joulu

Seteli.
Sain sen muutamaa päivää ennen aattoa. Ensin se oli sininen raha. Vähän myöhemmin sellainen, jossa oli Paasikiven kuva.
Lux.
Kemikaliokaupan ovikellon äänen jälkeinen tuoksusinfonian lähde. Saippua. Sen kanssa kilpaili ainoastaan kylpyvaahto. Lahjapakettiin kummankin oheen sopi pesuvamppu, jonka toinen puoli oli pehmeä ja toinen karhea.
Paha karkki.
Fazerin sekalaiset. Ne kaikki. Vieraisille tulleet aikuiset toivat namusia hyvässä tarkoituksessa ja lämpimissä aatoksissa. Hyvää niissä oli vain käärepaperit.
Teippi.
Rivissä pöydän reunassa. Eripituiset pätkät. Usein niitä jäi siihen kiinni. Varottavaa sekin ettei teipin pää kadonnut. Neuvottiin tekemään taite, jotta seuraava teippaaja saisi teipistä otteen.
Joulukukka.
Sitä kiikutettiin Mariankatu neljästätoista Rauhankatu kolmeen. Tutuille. Pukki saapui lahjoineen vuodesta toiseen juuri silloin. Aina oli yksi pois. Miksi se joulukukka piti viedä vasta aattoiltana ...

Gogol otettu haltuun Nenän avulla

Kuten kaikki hyvä, tämäkin tuli haltuuni vähin kustannuksin.
Pietarilaisnovelleja.
Ohuehko, kansiväritykseltään voittoisasti punainen kirja, joka sisältää novellit Nenä, Päällystakki ja Hullun päiväkirja, oli poistetut-myynnissä paikkakuntani kirjastossa.
Olin onnistunut väistelemään venäläiset klassikot, mutta tavallisen kesäisenä päivänä kävi niin, että poistettujen kirjojen pinon äärellä kuulin ikäänkuin hylkiögogol olisi kutsunut minua. Tartuin nenään kuin Voznesenski prospektilla asuva parturi Ivan Jakovlevits ikään ja nyt ollaan jo niin pitkällä, että kollegioasessori Kovalevin nenäkin on palautunut paikalleen.

Tuulen varjosta Vihreään taloon ja ylistys keskinkertaiselle ymmärrykselle

Luovuin siitä. Tuulen varjosta. Viimeinen luku ei - kuten arvailin - tuonut enää mitään yllätystä. Se oli asiallisen hellä saatto ulos tarinasta.

Jäin kaipaamaan erään kirjan henkilön mainiota puheentapaa ja asioiden esittämisen taitoa. Fermín - tuo Barcelonan kekseliäs selviytyjä. Fermín Romero de Torres sai vaikka mustasta valkoista ... toistuvasti lukiessa mietin, kuka on hänen tyyppivastineensa Suomessa(kirjallisuudessa), mutta en saanut sitä mieleeni.
Odotin, että Fermínin olemassaololle tarinassa kehkeytyisi jokin dramaaattinen yhteys, jokin muu kuin toimiminen päähenkilön auttajana, mutta sellaista ei sitten kehkeytynytkään. Vai jäikö se minulta huomaamatta?

Hämmästyneenä olen selaillut bloggareiden lukukokemuksia Tuulen varjosta.
Yhdyn ylistyskuoroon enemmistön lailla.

Jotkut ovat kuitenkin sitä mieltä, että Tuulen varjo kirjalla ei ole ansioita, tai jos on, niin vain paikoin. Olen törmännyt jopa suoranaiseen ivaan ja pilkkaan Zafónin kerronnan ja kuvailun tapaa kohtaan.

Asia, joka vaivaa on tämä: Muutamissa blogistanian suurvaltojen osissa henkilöt ovat huomanneet Tuulen varjo -kirjassa juonellisen reiän. Olin tästä tietoinen jo aloittaessani kirjan, siksi tarkkailin juuri tätä mainittua "aukkoa". Tämän ainoan asian suhteen harrastin tiedostettua, kriittistä lukutapaa. Muutoin luin kuin pellossa. (Ontuuko vertaus?)

En huomannut juoniverkossa reikää. Olen huono näissä.

Ja siis Thanks God ja ylistys keskinkertaisuudelle(ni) ... Nautin kirjasta, oleskelin kirjassa. Asuin siinä. Asumisoikeus oli todella pitkä, sillä puoleen väliin saakka luin vain muutama sivu kerrallaan.

Kömmin sivuille kuin peiton mutkaan iltasella.
Tuulen varjo oli karkki, se oli Fazerin salmiakkipussi. Piti saada mutustella ilman kirjallisuuskentän tuomareita, tahnoja ja hammaslankoja.

Kyllähän se on aina ihmismielessä kiusaus ylevöittää itsensä jonnekin massoja korkeammalle. Yksinkertaisimmillaan se tapahtuu kertomalla keskinkertaisille, että juuri lukemamme hieno tarina ei tosiasiassa ole lainkaan hieno. Tulipahan luettua - kirjoitti eräs kuittinaan Tuulen varjosta.

Jotain menetetään, kun tarinankerronta jää ylikriittisten itsensäkorottajakyynikoiden tallattavaksi. Varoitan jokaista minkä tahansa kirjan potentiaalista lukijaa: älkää antako yhdenkään kirjallisuuskriittisyyspyrkyrin erehdyttää itseänne. Toisinaan heidän toimintansa perustuu vain seuraavaan kaavaan.
Pidä siitä, mistä toiset eivät. Erityisesti pidä sellaisesta, mistä ne miljoonat toiset eivät ole koskaan kuulleetkaan. Tee se tiettäväksi. Halveksi hienoisesti suuren joukon suosikkia. Parasta olisi, jos sinulla ei sellaiseen olisi edes tuntumaa.
Massojen tarinat eivät ole sinun. Sinua eivät Carlos Ruiz Zafónit kosketa. Zafónhan on punonut tarinansa ties mitä solmuja käyttämällä ja sinä et sellaiseen punokseen ui.


Uskotaan, uskotaan, on siellä varmasti käyty kirjallisuuskritiikkiluennolla ja parilla muullakin.

Kaikella kunnioituksella monimuotoisuutta kohtaan, laittamatta paremmuusjärjestykseen kykyjä ja kynenemättömyyksiä, mutta se vaan on niin älyttömän mukavaa, kun on tallella kyky lumoutua.

Aivan toinen asia kuin muka-asiantuntijalausunnolla annettu lähes perusteeton tuomio, on kirjan kuin kirjan tutkiminen. Tuulen varjon osalta en ole siihen vielä ainakaan blogistaniassa törmännyt. Kukapa sitä tutkielmaansa tänne muiden kopioitavaksi luovuttaisikaan. :)

Suoraan varjosta ...
-Päinvastoin. Hullu puhuu, pelkuri on hiljaa, viisas kuuntelee.
-Kuka niin on sanonut? Seneca?
Ei. Braulio Recolons, jolla on lihakauppa Calle Aviñónilla ja ilmiömäiset lahjat makkarantekoon ja joka lähtöön sopivan aforismin keksimiseen.


Huomaan närkästyneeni. Eihän minulla ole mitään syytä puolustaa mitään, ketään, ei ketään mitään vastaan. Tuulen varjo ei tarvitse puolustuspuhetta.


Erotuskiini varasin lääkettä. Sitä annostelee Mario Vargas Llosa. Ja kuinka annostelee. Voi käsipäivää, lauseoppi pisteet, pilkut, kaksoispisteet - ne toimivat ihan oman lainsäädäntönsä mukaan, dialogi piiloutuu suoraan kerrontaan ja kaikkea muuta. Muutaman sivun jälkeen huomasin, että ääneenluku auttaa, kun rakenne menee monimutkaiseksi.

Nyt saa illanrauha tulla, saa tulla aurinkoiset iltapäivät. Kirja on. Ja tällä kertaa en etsi juonellista aukkoa.

Lievää ylpeyttä tunnen siitä, että minulla on vuoden -78 painos (Kirjayhtymä Arena)eli ensimmäinen painos. Kannen kuva poikkeaa paljolti myöhemmän painoksen "sammakkoeläin"-kuvasta. Sain sen ystävältä, jolle se oli kulkeutunut jostakin, mutta alunpitäen se on toiminut lainakirjana Kristiinankaupungin kirjastossa. Leiman päällä on toinen leima "SÅLD MYYTY". Takakannen sisäpuolella on tasku ja siellä vanhanaikainen eräpäivän ilmaiseva pahvinen lainauskortti, jossa lukee "POISTETTU -01". Vihreä talo on kulkenut ja nyt se on minulla. HUIKEAA!

Kirja on hyvin luetun näköinen, vai pitäisikö sanoa hyvinluetun ...

En tahdo luopua siitä

Hitaasti ja nautiskellen olen lukenut Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo -kirjaa.
Samalla kun asiat alkavat selvitä, samalla kun tarina kiertyy sinne ja tänne, kulkee menneeseen ja takaisin, minä lukijana hidastelen.
En tahdo pois tästä tarinasta.

Dramatis personae 1966 - viimeinen luku ja arvaan kyllä, että tähän mennessä itse tarina on kerrottu.
Dramatis personae
Määritelmät:
A list of characters in a play, usually arranged in order of first appearance.

Seitsemän sivua jäljellä ...

Kierrätetty Mr Bones

(Kierrätän vielä yhden Makeeta-blogissani aiemmin julkaistun. Ainoa, mikä tässä postauksessa vaatisi päivittämistä on tuo itseluonnehdinta. Olen aivan liian väsynyt kirjariippuvaiseksi. Onneksi työ lakkaa nyt viikonlopun ajaksi häiritsemästä huveja ja pääsen taas Tuulen varjon pariin. Tosin viimeaikojen lukuvauhti on sen sorttista, että tulen viipymään varjossa erittäin pitkään. Sivu per ilta, sitten jo lamppuni sammuu.)



Fiktiivinen kirjailija C ja Mr Bones

Lyhyt kuvaus kuinka sellaiset päätyvät minulle

Kirja-addiktio lienee sanayhdistelmä, joka kuvaa tämän hetkistä tilaani. Kuten riippuvuuksiin yleensä, tähänkin liittyy tiettyjen toimintojen pakonomainen toistaminen. Asioiden kulkua edeltää usein kotona käytävä harmiton keskustelu:
Lähetääks ulos?
Joo.
Viedään noi kirjaston dvd:t samalla.
Joo.
Ei sit jäädä sinne olee.
Ei.
Kirjastossa asiat etenevät siten, että mieleen tulee ajatus nopeasti katsastaa uutuudet pyörillä varustetusta telineestä. Tuo houkutusten häkkyrähän on asetettu siihen heti silmänkantamaan. Siinä sitten katse nauliintuu johonkin verrattoman hienoon kirjan nimeen. Näin etenee asioiden kulku kohti päätepistettään kuljettaen kirja-addiktia hyllyväliköstä toiseen. Päätepisteessä hän asettaa päivän annoksen lainaustiskille, jossa laite lukee viivakoodit ja jonka jälkeen lukuoikeus siirtyy harmittoman lähtötilanteen henkilölle. Hänelle, jonka piti vain mennä talviseen ulkoilmaan kävelemään.


Kuka on fiktiivinen kirjailija C ?

Sattumalta C on Huonon vuoden päiväkirja -romaanin kirjoittajan sukunimen ensimmäinen kirjain.
J.M.Coetzee.
C:n esseet odottavat minua. Niiden kautta nobelisti "läpivalaisee nykymaailman tilaa armottomasti". Juuri noin takakansi lupaa.
Luvassa on vahvoja mielipiteitä.
Vaikea sanoa, onko kyseessä kirjailijan alter ego vai kuka.
C luotaa tunteiden jäljittelyä. Elämyksiä, jotka ovat matkittua todellisuutta ja eläytymistä. Luvassa on kritiikkiä kaikkea puolinaisesti mietittyä kohtaan. Ja kohde on laaja, koko länsimainen ajattelumaailma.
Kirjan rakenneratkaisu on ilmeisen hankala, mutta ehkä lopussa kiitos seisoo yhdessä siunauksen ja kirouksen, lumouksen ja häpeän kanssa.
Mutta Huonon vuoden päiväkirja saa odottaa, sillä ...

Because Mr Bones is here again.
Sympaattisen, uskollisen koiran ties kuinka mones comeback minun kotiini.

Paul Austerin Timbuktu on kertomus rentturunoilija Willy Christmasin elämän loppuosista. Enemmän vielä se on kertomus koirasta, joka ei puhu, mutta ymmärtää. Kirja on kuin yksinkertainen aikuisten satu, mutta se kätkee sisälleen kaiken tärkeän. Varauksettoman ystävyyden, kielen ja kommunikoinnin olemuksen ja tuonpuoleisen elämän. Kirja tarkastelee tapaa, jolla kulutuskulttuuri on muovanut sosiaalisia suhteita.
Ja entä sitten kirjan nimikkopaikka Timbuktu.

"Sinnehän ihmiset kuoltuaan menivät. Kun heidän sielunsa oli irtautunut ruumiista, ruumis haudattiin maahan ja sielu vilahti toiseen maailmaan. Willy oli jankannut tätä viimeiset viikot, eikä koiralla ollut enää epäilystäkään siitä että toinen maailma oli todella olemassa. Sen nimi oli Timbuktu, ja kaikesta mitä Mr Bones oli onnistunut päättelemään, se tiesi sen sijaitsevan keskellä jotain autiomaata, kaukana New Yorkista ja Baltimoresta, kaukana Puolasta ja kaikista muista kaupungeista, joissa he olivat reissuillaan käyneet. Kerran Willy oli kuvannut sitä ´sielujen keitaaksi´. Toisella kertaa hän oli sanonut: Siitä kohtaa, missä meidän maailman kartta loppuu, Timbuktun kartta alkaa. Jos aikoi päästä sinne, joutui ilmeisesti kulkemaan suunnattoman hiekan ja kuumuuden valtakunnan halki ja ylittämään loputtoman tyhjyyden. Se tuntui Mr Bonesista hirvittävän vaikealta ja epämiellyttävältä taipaleelta, mutta Willy vakuutti ettei se ollut, että koko sen matkan taittamiseen ei mennyt kauempaa kuin yksi silmänräpäys." (Timbuktu/Paul Auster/suom.Arto Virtanen)
Lähettänyt Salli Katriina klo 22.14 0 kommenttia