"Onhan sitä kaikkea ... tyhjää ja tyhjän täytettä"

"Onhan sitä kaikkea ... tyhjää ja tyhjän täytettä"

tiistai 1. helmikuuta 2011

Neljä muistikuvaa laulamisesta

Ensimmäinen muistikuva:
Suku on koolla. Puheensorina on sellainen, että kaikki puhuvat ja tuntuu, ettei kukaan kuuntele. Henu-setä on tullut Ruotsista ja tuonut laivalta” karuskeja”. On syöty potaattipiirakoita ja niitä toisia karjalaistekeleitä joiden nimeä en muista, paistia myös ja kukkopiirasta. Tattarpuuro hautuu mummon uunissa. Olen viisi-, kuusi- tai seitsemänvuotias. On turvallinen olo.
Alkaa laulu ja soitto. Kun Henu-setä sanoo "laula sie", minä menen urkuharmonin viereen ja isosisko soittaa alkusoiton. Minä aloitan ”Yhtä kukkaa ei näy...”. Laulun loputtua sedät ja tädit kehuvat. Hymyilyttää. Henu ottaa esille haitarin ja Opa virittää kitaran. Aletaan laulaa. Nuorin sedistä, Eino-Veikko, laulaa toista ääntä. Kiinnostun toisista äänistä.
Mei suku on koolla. Myö lauletaan.

Toinen muistikuva:
Ollaan Helsingin Kaisaniemen koulun laulutunnilla. Tänään on laulukoe. Jokaisella on edessään Tie musiikkiin -kirja. Pojista enemmistö valitsee Kapteeni katsoi horisonttihin ja loput luottavat Oolannin sotaan. Erityistä pontta Oolannin sota saa kertosäkeen kohdassa "Sunfaraa, sunfaraa, sunfa-ral-lalla-laa". Tyttöjen laulukoesuosikkilauluja en muista, mutta omaan koitokseeni valitsen Kesäpäivä Kangasalla.
Lievä pateettisuus vaivaa jo tuolloin.
Jos on ujo, saa mennä laulamaan pianon viereen, ikään kuin hiljaa vain opettajalle. Minua jännittää, mutta ujostuksesta ei ole kyse, joten Roineen armaiset aallot sen rantoa hyväelee kaikkien kuullen omalta paikalta pulpetin vierestä seisten.
Tuskin meillä kellään on hajuakaan, miten esi-isämme taikka me itse liitymme Balkanin vuorien taisteluihin, mutta ei haittaa. Marssilaulu Oi, kallis kotimaa on toivelaulumme, joka kajahtaa lähes joka tunnin lopuksi.
"... Musiikki se pelasi, kun pojat ne marssi Gornji Dubnjakin valleille ... "



Kolmas muistikuva:
Meillä on kvartetin keikka. Olemme isänmaallisessa juhlassa ja minulla on flunssa, nenä tukossa ja ääni lähes kateissa. Juon juomasta päästyäni hunajavettä, sitruunavettä ja pelkkää vettä. Olen juonut kotona koko aamun, harjoituksissa ja vielä siinä viittä vaille. On tullut viimehetken muutoksia ohjelmaan. Kun meitä kuulutetaan lavalle, olen siitä täysin tietämätön siihen asti kunnes vessan ovi avataan ja oven raosta kajahtaa ykkössopraanon ääni: ootko sä täällä.
Täällä olen, enkä siellä missä ääniä jo annetaan.
Miten se aika vilahtaakaan. Joko nyt. Paniikki ja hengästyminen. Olen hirvittävän hengästynyt.
On maista kaikista sittenkin. Siinä menee lähes hapetta kaunihit järvet sen ja vaaran korkeat kuusikot. Vielä yksi säkeistö: Mä lemmin kieltä ja kansaa sen. Sitten on hetki hengähtää. Laulujen väli. Kun sopraano aloittaa Merikannon säveltä Eino Leinon tekstiin, olen jo tasaantunut. Happi riittää. Kun nyt saisi oman kakkosalttoäänen alkuun oikeasta sävelkorkeudesta. Se on tuurista kiinni.

Neljäs muistikuva:
Olemme keskipohjalaisessa kirkossa ja minulla flunssa. Nenä on tukossa, äänen kanssa ongelmia ja hengitys rahisee. Hyvät neuvot ovat vähissä. Olen jo oppinut: ei liikaa nesteytystä.
Itseluottamus on tipotiessään. Lisäjännitystä tuottaa ruotsinkielisen laulun sanat.
Monta minuuttia pelkkää ruotsia. Voj sjutton!
Otan luontaislääkettä, Carmolista. Munkkitippoja. Hengellisyyden lähteillä ollaan. Ehdin ajatella, että hyvin sopii luostarilääke kirkkoon, vaikka evankelisluterilaisessa ollaankin. Viittä vaille kaiken varalta laitan vielä ihmeainetta runsaasti lasiin käden ulottuville, vähäisen vesimäärän sekaan.
Kukaan ei puhu, kaikki kuuntelevat. Bred dina vida vingar tulee laulettua. En niin tarkkaan sen sanomaa ymmärrä. Sävel sujuu. Ääni on kulkenut. Se toinen. Olen turvassa.
Etupenkkiläiset pyyhkivät huuruja silmälaseistaan ja muutoinkin kirkkokonserttiväki alkaa verhoutua eteerisiin höyryihin. Kvartetin kolme neljäsosaa on tietoinen ympärillämme hiljaa soivasta tuoksusinfoniasta. Minun osani on olla tietämätön. Kaneli, neilikka, salvia sun muut rohdosyrtit eivät riitä peittoamaan etanolin ylivoimaa.
Meille taputetaan.

Me hymyilemme.

2 kommenttia:

  1. Voi että kun ihanasti osaatkin kirjoittaa, odotan aina innolla mitä on tullakseen.. ja kuinka suloinen ootkaan jo pikkutyttönä "Sä kasvoit neito.." Joko nyt onnistuin Kram

    VastaaPoista