Yksi kolmesta Paavosta

Jos se minusta olisi ollut kiinni, niin kvartettimme olisi laulanut yhdelle heistä.
Kaikki alkoi siitä, kun yhden Paavoista tiedettiin suunnittelevan vierailua entiselle kunnantalolle. Tämän entisen K:n kunnan väestöstä ainakin 97 prosenttia kutsuu rakennusta entiseksi kunnantaloksi. Menee muutama sukupolvi, ennen kuin uusi nimi otetaan käyttöön. Aluetoimisto – eihän siinä ole mitään vastakaikua.

Olin tutkaillut vaalikiertueaikataulua ja laskeskellut, että kovin on tiukkaan pakattu päivä. Hyvä jos keikkabussissa kerkiää kahden kylän välillä voikkuleivän haukata. Mikä siis olisikaan ehdokkaalle virkistävämpää kuin laulu. Olin kaavaillut kahta kappaletta. Heti tilaisuuden alkuun mielet ylentävä ”Sulle salaisuuden kertoa mä voisin”. Siinä se on rivien välissä poliittinenkin sanoma, jos niikseen tulee.
Mä yhä ihannetta vuotan, hän missä oisikaan.
Pakollisten puheiden ja kansa kysyy -osion jälkeen, kvartetti olisi sitten tyylillä saatellut ehdokkaan matkaan. Matalassa entisessä kunnantalon aulassa olisi kuultu neliäänisen soinnikas ”We'll meet again”.
Vain aivan hienovarainen kultivoitunut vihjaus ehkäpä linnanjuhlien kutsuvieraslistaa ajatellen.
We'll meet again, don't know where, don't know when, but I know we'll meet again some sunny day.
Jos niikseen tulee.

Mutta ei.
Mikään ei toteutunut.
Ei yllätys. Ei mielen ylennys, ei ihanteen vuottaminen, ei linnan juhliin pääsy eikä edes sunny day. Kolme neljäsosaa kvartetista estyi. Ja asian tiimoilla lähestyttiin jopa poliittista teemaa, kun ilmoille heitettiin, että jos yhdelle Paavolle lauletaan, niin sitten kahdelle muullekin. En ollut ajatellut asiaa näin vakavasti tasa-arvon kannalta.

Jos se vain minusta olisi ollut kiinni, niin ... yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.

Valo- ja muita olosuhteita

Olin tänä vuonna kolmessa joulutilaisuudessa. No .. neljässä, jos kvartetin pikkujoulu lasketaan mukaan. Kyllä se lasketaan.
Mielen päällä on nyt ensisijaisesti valot. Mutta myös toissijaisesti sekalainen "muu".

Neljä eri valaistusolosuhdetta.

Konsertti, jossa laulaa entinen tangokuningas sisaruksineen.
Lavalla on valot, mutta yleisö peittyy hämärään. Oikein hyvä. Yhteislaulun ajaksi valaistusta salin puolelle lisätään, mutta muuten voi ihmispoloinen olla näkymätön. Se on erittäin ja ihan kauheankin hyvä, sillä päällä sattuu olemaan yhdistelmä, joka toimii: liian lyhyt hame ja sukkahousuissa silmäpako. Pako alkoi, kun vasemman jalan talvisaappaan vetoketjun reuna osui oikean polven päälle.
Pitääkö sitä aina istua jalat ristissä!

Kirkko ja kauneimmat joululaulut.
Keskipohjalainen vanha kirkko, kynttilöitä ja - olen melko varma - tekokuusi! Kynttilöistä huolimatta kirkas valaistus, sillä kauneimmissa joululauluissa kaikki laulut lauletaan vihkosista, koska - siltä tuntuu - kukaan ei osaa enää tutuimpienkaan laulujen sanoja ulkoa. No, valaistus on perusteltu, mutta vie tunnelmaa. Edes kuoroesitysten aikana olisi voinut olla vähemmän kirkasta. No, mutta ei ainakaan tule kaamosmasennusta. Ei myöskään turhaa hitautta, sillä kanttorimme käsissä kauneimmat joululaulut kulkevat vikkeläään. Ylinopeussakot jos voisi antaa, niin lappunen ainakin Joulukirkkoon-kappaleesta. Se on se laulu, missä mainitaan Juhani ja Liisi, vesimalja, ruuna ja virsta vielä, karhuntalja ja sen semmoista. Luultavasti kanttorin jokavuotinen nopeusbravuuri, mutta veikkaanpa vain, että tänä vuonna tuli ennätys.
Kirkossa ei enää veisaa hitaanlainen pimeän pirtin kansa, vaan verkkainenkin isäntämies tempaistaan nopeaan tahditukseen pyhän kirkasvalohoidon alaisuudessa.

Yläkoulun joulujuhla.
Iso sali, jonka toinen puolisko sädehtii loisteputkiston kaikenpaljastavassa valkoisuudessa. Varojen puute, ajan rajallisuus ja ne muut mahdolliset syyt. Kuitenkin. Loisteputki on vääjäämättä paha tunnelmasyöppö. Eihän edes nolostunut murrosikäisen vanhempi pääse huomaamattomasti paikalleen livahtamaan.
Ja vähän laulamisesta. Jos juhlaan tulijoille on jaettu laulunsanat, niin yksikään kansankynttilä, vanhempi, mummo tai pappa ei enää osaa vanhaa tuttua laulua ulkoa. Lappusta tuijotetaan ja ulkoamuistamisen perinne katkaistaan näin myös koulun toimesta.

Pikkujouluillallinen paikallisen pikkukaupungin paikallisessa.
Istumme niin kutsuttuun loosiin. Miksiköhän sillä on sama nimi kuin vapaamuurareiden kokoontumispaikalla? En tiedä, mutta kuitenkin .. tällaisessa melko hämärässä osastossa oleskelemme. Pöydällä palaa kynttilä. Katselen aikani ruokalistaa, enkä näe mitään. Seinässä on himmeä lamppu, mutta joutuisin kurottamaan kvartetin yhden neljännesosan ylitse ylettääkseni viemään sekä ruokalistan että itseni valon tykö. Osin näkemistä vaikeuttaa se, että lista osoittautuu ruotsinkieliseksi. Vaihdan listaa kvartettimme bättre folkiin kuuluvan jäsenen kanssa, mutta edelleenkin näen vain kuvat. Jos ottaisin menun mukaan ja kävelisin vessaan, voisin siellä käsienpesualtaiden luona tutkailla talon illallistarjontaa.
...Eikä mulla ole huono näkö!
Tai no, ehkä vain en ole silmälasi-ihmisiä.

Muistoja Krunikasta, osa 4.

Kruunuhaan kodin joulukuusi.

Se tuli mieleen siitä, kun ystäväni Gun toi meille joulunalusviikolla lähes kaikkien aikojen sopusuhtaisimman kuusen. Kuusi olisi edelleen joka suhteessa suhtainen, jos en olisi mennyt liikuttamaan sitä jalkaan asettelun jälkeen. Liikutuksen jälkeen siihen tuli lievää kaltevuutta. Mutta vähän vasemmalle viettäenkin se on ihan täydellinen kuusi.

Joka Tervasaaren tietää, tietää mattolaiturit, Liisanpuistikon ja ehkä sen, että ainakin kauan sitten jossain niillä main myytiin joulukuusia. Mielikuva on sellaisesta, että kuusia olisi kaupiteltu aivan Tervasaareen johtavan tien alkupäässä lähellä laitureita. Oliko toisella puolella venelaituri? Varmasti oli, sillä se oli toistuvan putoamisuneni tapahtumapaikka.

Joulukuusi siis haettiin sieltä Tervasaaren ja Liisapuistikon tienoilta.
Mariankadun kodin huone oli korkea. Kuusi oli korkea. Kuusen hinnasta riitti puhumista aikansa, mutta enää aattona sitä ei mainittu. Isä huolehti heti jalkaan laiton jälkeen kuuselle vettä. Minä sain muuten olla kuusenjuottovastaava.

Aina oli muutama pallo mennyt lommoille ja joihinkin koristuksiin piti laittaa uudet ripustuslangat. Kolme koristetta olivat yli muiden: sininen lumihuuruinen käpy, valkoiset kirkonkellot, joissa oli samettisen pehmeä rusetti sekä hopeanvärinen pallo, jonka yläpinnalla oli lumikuorrutus.

Yhtenä jouluna kuuseen ilmestyi "siilipallo". Vieno sen toi. Siihen oli mennyt monta viilipurkin kantta. Jonkin aikaa säästelimme viilipurkin kansia Vienolle.

Kuusen valot laitettiin päälle ja sammutettiin kääntämällä yhtä lamppua.
Aattoyö oli aina valaistu.

Muistoja Krunikasta, osa 3.

Kohokohtia:

Piimäkakku.
Vieraita tulossa ja äiti leipoo. Minut on nostettu tiskialtaan reunalle istumaan, koska olen melko pieni ja koska siitä on suora näkyvyys taikina-astiaan, jota äiti pitää tiskialtaassa - ettei vispatessa roisku joka paikkaan.
Äiti tekee piimäkakkua.
Taikinanteon joka vaiheessa työnnä sormen kulhoon ja maistan. Paras osuus on se, kun voisula lorotetaan joukkoon. Jos puhelin soi eikä ketään muuta ole kotona, äiti menee vastaamaan ja sillä välin kerkiää maistella aika määrän taikinaa. Kakusta tulee vähän pienempi.

Nurkkakomero.
Katson aina koulusta tullessa nurkkakaappiin. Niin nytkin. Äiti on aamulla ennen Meilahteen töihin lähtöä käynyt Fazerin pullakaupasta hakemassa pussillisen voisilmäpullia. Avaan paperipussin ja lasken pullat. Niitä on kymmenen. Yhdestä voi helposti syödä voisilmän eikä haittaa mitään. Haukkaan vielä muutamasta silmän. Asettelen silmättömät alimmaiseksi ja suljen pussin, mutta sitten rupeaa tuntumaan siltä, että sama se on vaikka vielä muutamasta maistaa. Tuntuu sopivalta lopettaa, kun yhdessä vielä on voisokerikeskusta.

Kipasu.
Vieraat saapuvat, eikä heille tarjota voisilmäpullia. Fasu on mennyt kiinni, joten äiti kipasee Elannosta juorupullia.
Meillä kipastaan paljon. Kipasepa hakemassa kerma. Odota nätisti, äiti kipasee kampaajalla.
Minua ei rangaista mitenkään, mutta äiti on kyllä aika yllättynyt, ei mitenkään iloisesti. Torumista tulee, mutta voisilmänautinto on sen arvoista. Isä syö seuraavana aamuna aamukahvin kanssa voisilmäpullaa ilman voisilmää. Hyvää silmätöntä pullaa riittää vielä seuraavaksikin aamuksi.

Lyypekkiläinen.
Jääkaapin päällä oli radio ja päivän lehti. Jääkaappi täydentyi vähintään pari kertaa kuussa parhaalla meetvurstilla mitä Helsingistä sai. Se oli nimeltään Kaslerin lyypekkiläistä. Äiti haki sitä varta vasten Töölöön torin lihakaupasta. Me ei oltu rikkaita, mutta leikkelelaaduissa ei tingitty. Oli tietysti kohtuutonta, että kävin suoraan paketista syömässä. Salaa, paljon ja usein. Maksapasteija oli samanlainen houkutus ja siihen sortui helposti jopa lusikan kanssa. Sitä sai sentään Rauhankadun Elannosta.

Vintti.
Krunikan vintti oli siis VINTTI. Laaja kattojen alla piilossa oleva ihmisasumusten ja vapaan taivaan välitila. Se oli huminaa, lattian kivisyyttä, kummaa kelmeää valoa, joka yletti vain kapealle alalle. Rautaovi erotti vintin rappukäytävästä. Rautaovi, jonka sulkeutumista pelkäsi ihan hirveästi. Vintti oli kutkuttavan kauhistuksen paikka. Meidän vinttikomerosta muistan vain yhden asian. Siellä säilytettiin isoa laatikkoa, johon pakattiin kesän tullen talvivaatteet ja talven tullen kesävaatteet. Laatikkoa kuljetettiin kahdesti vuodessa eestaas tai oikeastaan ylösalas. Kovin alas ei tarvinnut mennä, sillä asuimme viidennessä.
Poikkeuksena laatikko haettiin joskus joulun allakin, kun sieltä katsottiin maalaisserkuille lähetettävää.

Koipaperi.
Vinttivaatelaatikkoon liittyi eräs asia. Koipaperit. Niihin ei ehdottomasti saanut koskea - ei lapsi. En tiedä auttoiko kyseinen paperi karkottamaan koiden lisäksi turkiskuoriaiset vai miten niitä vastaan taisteltiin, mutta jokatapauksessa olin lapsena hyvin tietoinen noiden kahden lajin olemassaolosta pääsemättä silti koskaan niitä näkemään. Ilmeisesti äiti voitti paperisella aseellaan taistelun villaa syövistä olennoista.

Lukulakon rikkuri tarttuu Ruusun nimeen

Vakaa päätös olla aloittamatta ainuttakaan romaania ennen kuin tenttikirja on kahlattu läpi kaatui illalla Umberto Econ Ruusun nimen ensilehtien selailuun. Jokin mystinen voima kiehtoi heti kirjan sisällyksen vaiheilla. Tenttikirja on käden ulottuvilla, mutta ajatus on benediktiläisluostarissa ja suorastaan odotan, että minut imaistaan tarinaan ja sen sivupoluille.

Toissapäivänä sain päätökseen Tiina Piilolan kirjan Mahdollisten maailmojen paikka. Kirjan anti oli tarinat tarinassa ja sivujuonteet. Mahdollisia mahdottomia kudelmia. :)

Palataan Ruusun nimeen. En lue sattumaksi sitä, että Umberto Eco on lingvisti. Kielitieteestä tässä nyt on kyse muutoinkin. Opintotehtävissä ja tenteissä. Kaikessa. Nythän olisi ollut paikallaan Econ tieteellinen teos Oppineisuuden osoittaminen eli miten tutkielma tehdään. Sellaisiahan tässä tulisi työstää. Mutta imu käy keskiaikaiseen luostariin. Eipä tässä vaiheessa ole oppineisuuttakaan, jota osoittaa.

On muuten käsittämätöntä, että joku on voinut suorittaa filosofian tohtorin tutkinnon 22 vuotiaana ! Käsitellyt Tuomas Akvinolaisen estetiikan ongelmia.

(Googletan estetiikan ongelmat)

Jos on Umberto Eco varsinainen kyky ( semiootikko, keskiajan estetiikan tutkija, joukkotiedotuksen asiantuntija, lingvisti ja filosofi, kirjailija ja elokuvakäsikirjoittaja -vain muutamia mainiten), niin sitä lienee myös ollut Akvinolainen, ainakin mitä tuotteliaisuuteen tulee. Hänen filosofinen ja teologinen tuotantonsa on valtava.

On väitetty, että hän kykeni sanelemaan samanaikaisesti kolmea tai neljää eri tekstiä ja pystyi tuottamaan selkeää proosaa nukkuessaankin. Runojakin hän kirjoitti.

Kuinka - miten ihmeessä - meistä toiset ovat niin tuotteliaita, niin täynnä tietoa ja taitoa yhdistää historia, aatesuunnat, mystiikka, kristinuskon jännitteet ja kaiken kukkuraksi sisällyttää sen jatkoksi sarja viittauksia ja merkityksiä?

Olen lukenut Ruusun nimestä arvioita. Jotkut löytävät kirjasta kerrontateknistä epäpuhtautta. Joku oppineisuudella kuorrutetun perusdekkarin -eikä mitään muuta.

Dekkarigenressä poikkeava, sanoo läheinen. Tummasävyinen, hän lisää. Ehkä jopa toiseen kertaan luettava. Virtuoosimainen ja nokkela.

Minua kiehtoo.

Vihreää heijastavat jalat ja muuta ylitsepääsemätöntä

Kun tuolla eräänä päivänä olin niin kovin uutterasti tekemässä pinkeän punaisia valkoisin raidoin, nimittäin säärystimiä, niin tulkoon niiden lopputulos tässä esiin. Se vitivalkoinen oli aivan liikaa siihen räikeän seuraksi. Kun ne veti jalkaan, niin tuli ihan pelisukkafiilis.

Purin ne.

Sitä paitsi ei huvita enää tehdä mitään villasta päällepantavaa, olkoonkin että on taas kauhia pakkanen, mutta kun kesä jo häämöttää. Joten joku saa ehkä ensi jouluna paketissa kivan (varmasti näkyy kauas) pinkkipipon.

Ehkä vain on niin, etten ole tottunut väreihin. Noo, paitsi mustaan, harmaaseen, siniseen ja farkkujen väriin ja .. olikos niitä muita? No, vähän jo vihreään. Ja olosuhteiden pakosta - ja nimenomaan vain siksi - kaikenlaisiin vaahtokarkin väreihin. Ei omena kauas puusta ... Kyllä vain! Ainakin punainen omena.

Mutta omassa pukeutumisessa ... Otetaan esimerkiksi sukkahousut.
Yltiörohkeutta kysyisi laittaa muuta kuin mustaa, ihonväriä tai "peessiä". Tuntuu, että jos sinne alaosastoon laittaisi vaikkapa limeä, niin jalat olisivat kuin jotkin vihreätä valoa heijastavat madot. Keltainen muuttaisi ne maksatautisen värisiksi. Saako olla punaista. No ei!

Jos vai tarttuisi kaupassa niihin nätin värisiin. Tositilanteessa ei. Suuri kynnys osuu juuri sille kohdin. Aina.
Ylipäätään jos sukkisten värien kanssa rupeaisi pelleilemään, niin jaloista tulisi NÄKYVÄT! Ja kuka sitä sellaista sitten haluaa.

Ja kuitenkin mielikuvissa, jossakin omien säännönmukaisuuksien tuolla puolen, kulkevat nämäkin jalat iloisesti kuviosukissa ja punaisissa kengissä.

KITKERÄÄ !

Postilaatikosta löytyi maakuntalehden kodin ja asumisen liite. Jätän kertomatta minkälainen koti (lue KARTANO) siinä esiteltiin. Ei se kuitenkaan ollut vanha vuokrarivari. Esitellyssä tilavuudessa asuu kaksi henkilöä.

Joka huoneessa pitää olla ajatusta, sanoo toinen asukkaista.

Lehden kolumni kertoo, että meillä kaikilla on mahdollisuus sisustaa asuinympäristömme paikaksi, jossa voi rentoutua.

Jostain johtuu nyt mieleeni seuraava.
Viime kesänä rivitalopihallemme ilmestyi miehet sahoineen. Minkäänlaista ilmoistusta ei taloyhtiön taholta ollut tullut. Asia vain tapahtui. Työ sinänsä oli tehtävä, se on selvä. Aidan laudat, jotka vaihdettiin, olivat kertakaikkisen lahoja, mutta ... työhön valtuutetut miehet kaatoivat lähes kaikki pensaat, osa niistä oli kuulemma vain "jotain pajukkoa". Moni puukin kaatui. Puunkaato vain on niin säädytöntä ja hirveää! Eivät ne kaikki ole lahoja. Ihana koivukin lähti.

Lopputuloksena avoin näkymä tielle. Ja toisinpäin!!
Aita on juuri sen verran matala, ettei siitä ole näkösuojaksi ja tie on ihan tuossa sylissä. Kuumilla helteillä piha on tosi hot ilman pensaiden ja puiden viilentävää ja suojaavaa vaikutusta.


Jo katselmusvaiheessa miehet vain lompsivat pihalle, toinen potkiskeli ihanaisen vihreää kiipeilevää köynnöskasviani ja muutenkin huokui ympärillä kaikenlainen kotirauhan kunnioituksen puute.

Olin niin pahoilla mielin. En voinut asialle mitään. Vahinko ehti tapahtua, kun en ollut kotona ja estämässä. Puu- ja pensasvihaaja osakkeenomistajana ja taloyhtiön hallituksen jäsenenä ei kylläkään olisi vastaväitteitä sulattanut. Vuokralainen on täällä periferiassa yhtä kuin EI KUKAAN. Maanomistus, metsänomistus, talon ja osaakkeenomistus - se on jotain. Istutetut kasvit ovat varjeltavia, mutta varjelkoon, jos joku sattuu pitämään kaikesta luonnonvaraisesta, mikä tuolta esiin puskee.

Asia korjaantuu ajan kanssa. Uutta kasvaa. Ja ehkä se pitkällä tähtäimellä olikin järkevää se totaalinen harvennus.
Pihahäirikön käytös vain oli koko prosessin ajan törkeää ja pitkään tuntui siltä, ettei tämä olekaan minun kotini ja minun pihani.


Palataan lehtiliitteeseen.
Kolumni kertoo, että oman sisustamisen voi aloittaa katsomalla ympärilleen. Nyrkkisäännön mukaista "kaikille tavaroille pitäisi olla riittävästi vapaata tilaa ympärilleen" lähden nyt tavoittelemaan. Vapaata tilaa joka suhteessa.

Keittiön kaapistoille ja kaakeliväreille en mahda mitään, mutta jos sitten kaikelle muulle saisi jotain tolkkua.

Nyt väsyttää.


Villiviiniä ja humalaa :):)