(Tämäkin ilmestynyt aiemmin Makeeta-blogissani, mutta tullut nyt lyhennellen siirretyksi tänne kuvaköyhemmälle puolelle.)
Aloitin eilen Günter Grassin romaanin Taikalaatikko.
Aloittamiseen oli muutamakin syy. Ja aivan kuten kaikki tekosyytkin, ne jotenkin tuulestatemmattuja, toisaalta lapsellisiakin.
Olen useasti kirjastossa pidellyt sitä kädessä ja ajatellut, että koska se kuuluu osana laadukasta proosaa sisältävään Tammen Keltaiseen kirjastoon, sen lukeminen pienentäisi hiukan sitä laatulukemisen lukemattomuuden määrää, joka on tähän mennessä päässyt syntymään. Hidas lukutapa pitkittää yksittäistä kirjanautintoa, mutta määrästä se on auttamattomasti pois.
Taikalaatikko on Keltaisen kirjaston kolmessadasyhdeksäskymmeneskahdeksas kirja, enkä edes uskalla ajatella montako laatuteosta noihin keltaisiin kansiin on vielä senkin jälkeen puettu. Mutta, nyt on kova takaa-ajo päällä.
Jos vain olisinkin tajunnut aikanaan aloittaa jostakin, ihan mistä tahansa, muusta kuin Vanhus ja meri, olisin jo paljon pitemmällä. Tuo kuuluisa klassikko teki niin suuren kynnyksen keltakantisia kohtaan, että vasta Calvinon Jos talviyönä matkamies korjasi tilanteen.
Ehkä tämä oli liian mustavalkoisesti sanottu. Olinhan jo vuosia sitäkin ennen ihastunut ikihyväksi Paul Austerin Timbuktuun ja Tammen keltaiseen sekin kuuluu.
Tässä nyt vaan tulee mieleen, että mikä järjen riemuvoitto oli luetuttaa yläasteen seitsemäsluokkalaisilla Hemingwayn kertomusta kalastajasta, joka sivutolkulla taistelee kalan kanssa. Jos edes olisin ollut poika, jos edes olisin ollut joku onkimatoharrastaja tai muu virveli- ja venefani, mutta kun ei. Juuri 13-vuotiaana kaikki kiinnostava lukuanti tuli Suosikista ja proosapuoltakin parhaimmillaan edusti Harlekin-sarja. Niin että lue siinä sitten Vanhus ja meri. Kaikki kirjan sisään ladattu syvä sisältö meni ihan helmiksi sioille.
Joskus tulee vielä se päivä, että luen sen uudelleen.
Harrastan kuvien näppäilyä. Kyllä, juuri sitä. "Ota kuva, Salli".
"Näppää kuva, Marieechen", huutaa kirjailija ystävättärelleen.
Ote Taikalaatikko romaanista:
... niin Mariechen lupasi: "Joskus minä näytän teille, miten siinä käy, kun jää jäljelle, on vähän vinksahtanut ja näkee sellaista mitä ei ole olemassakaan, ainakaan vielä. Sitä paitsi te olette nyt ihan liian pieniä ymmärtämään ja liian nenäkkäitä ettekä suostu uskomaan, mitä kaikkea minun laatikkoni sylkäisee sisuksistaan, kun sille päälle sattuu ..."
Siinä syyt.
Ja ehkäpä jonain kaukaa häämöttävänä tulevana iltana, läheiseni, ystäväni ja tuttavani vilkkaasti keskustellen muistelevat ällistyttäviä minunkin ihmeotoksiani.
:)
ps. Kirja on niin ihmeellinen kollaasi, että huh! Lopputuloksena saattaa olla läpivalaistuminen.
torstai 29. maaliskuuta 2012
Laukustani ilmestyi Kurt Vonnegut (uusinta)
(Tämä on nyt pahimman luokan kierrätystä, mutta kun Makeeta-blogini yrittää profiloitu kuvablogiksi ja tämä taas juttupuolen sivuksi, niin teen jälkikäteissiirron sieltä tänne.
Seuraava kirjoitelma on siis jo kertaalleen ilmestynyt toisessa blogissani. Suokaa tämä seikka anteeksi.)
Laukustani ilmestyi Kurt Vonnegut ja Nukkavierun kodin Myyrä
Hyvä lukijani. Minulla oli vakaa tarkoitus tänään esitellä itseni. Kaikki se oleellisin eli vaatteet, vaatteet, vaatteet, meikit ja korut. Oliko jotain muuta. No, tottahan toki. Asukokonaisuudet ja kodin sisustusratkaisut. Ja merkit ja ostospaikat. Hyvä lukijani, oletko edes siellä. Oih ja voih, kuka lukee blogia, josta puuttuu päivän asu -postaukset.
Jos siellä jossain kuitenkin on teitä jokunen muutama, niin malttakaahan mielenne. Olen nimittäin niin innoissani tämän päivän löydöistä, että jo pelkästään niiden hypistely vaatii seurakseen kahvikupposen ja palan Fazerin tummaa suklaata.
Ja käyhän se esittely näinkin. Mutkan kautta.
Johdantoja, alkusanoja, esipuheita, takakannen tekstejä, selkämyksiä ja kansikuvia. Sanoja, sanoja, sanoja, lauseita, lukuja, otsikoita, ja sivuja sivukaupalla.
Kirjoja. Löysin luettuja ja lukemattomia kirjoja.
Kävin kirjastossa ja mieli on avoin kaikille niille ajatuksille ja tarinoille, joita jokut on vaivautuneet kirjaamaan ylös.
Lähdetään alusta. Itseäni vaivaava tyhjän paperin kammotus on tältä erää selätetty ja nythän sitten sanaa tulee solkenaan.
Siksi tähän hetkeen sopiikin esitellä juuri tämä kirja.
Aloittamisen taiat (Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi)
Kirjaan on poimittu neljäsataa aloitusta. Hyvien teosten aloituksia. Aloittamisen taiat kirjassa on itsessäänkin aloitus, ja aloituksen ja ensimmäisen luvun väliin jäävällä sivulla on sitaatti. "Mieheni, joka on tuomari, luki tämän alun ja sanoi että se on mahdoton ja naurettava."
Makeeta!
Olen myyty tälle alkujen kirjalle. Ja miten sattuukaan, että kirja alun alkaen aukeaa tällaisesta kohdasta.
"Minun piti tavata äiti kahvilassa lähellä merta."
Kirja, joka sisälsi tämän alun, löytyi joulun alla paikkakunnan pienen pienestä ja ainoasta kirjakaupasta. Ehdin tuskin vilkaista sitä ennen sen päätymistä ystävälle lahjaksi.
Tämän maailman tärkeimmät asiat.
Muistan alut.
Ja nimet. Mahdollisten maailmojen paikka, Vaaksan päässä taivaasta ...
Ihanaa, vähän niinkuin katselisi vitriinin kauniisti päällystettyjä leivosherkkuja.
Takaisin kirjastolaukkuun. Ainakin viidennen kerran saapuu kotiini Michel Tournier kuninkaineen. Kolmen kuninkaan kumarrus kuuluu joulun jälkimaininkeihin yhtä pitävästi kuin Ihmiset suviyössä kesän kukkeuteen.
Ei ole enää yllätys, että kuninkaita olikin neljä, mutta kirja on niin syvä ja yhdellä lukukerralla tutkimaton, että siihen täytyy palata tasaisin väliajoin.
Kurt Vonnegut: Maaton mies. Huolimatta siitä, että saan ikäviä väristyksiä sanasta essee, tämä esseekokoelma sopinee lukea. Kirja lähti mukaan ainoastaan yhdestä syystä. Pikaselailu pysähtyi sivulle 31, lukuun 3. Luin siitä seuraavat asiat;
"Nyt sitten luovan kirjoittamisen oppitunti. Ensimmäinen sääntö: Älä käytä puolipisteitä. Ne ovat transvestiitteja hermafrodiitteja eivätkä edusta yhtään mitään."
Hui. Kun jo aikoja sitten välimerkkiepävarmuuteni päivinä bongasin puolipisteen, olen sitä ahkerasti käyttänyt sopivissa ja sopimattomissa paikoissa. Paljon.
Anteeksi Kurt. Nyt se loppuu. Ei enää ikinä.
Melkeen ikinä.
En malta olla jäljentämättä tähän yhtä kirjan sitaattia.
"Peculiar travel suggestions are dancing lessons from God." -Bokonon
Minullekin on osunut muutama tanssitunti. :)
Kirjalaukussa on tiiliskivi. Tiiliskiviteos on siitä hyvä, että pelkästään sen ahkera kannattelu tuottaa lähes saman kuin käsien ensimmäinen asento balettitunnilla. No, ei aivan. Mutta kun Maailman runosydän tarjoilee minulle lähes nimikkorunon "Sally", kohoan korkeuksiin. No en ihan, mutta puolivarpaille, demi-pointe.
Englantilaisen Paul Durcan (suom. Janne Tarmio) Sally -niminen runo alkaa näin:
Sally, sinun kanssasi olin onnellinen.
Silti rautatieaseman likainen kahvila -
hetket ennen sarastusta tupakantuhkan ja kahvitahrojen
kirjomassa pöydässä -
oli kaikki mitä meillä oli yhteisestä kodista.
Vielä kaksi.
Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen Satupuu. Sitä on helppo kannatella. Ja pitää samalla itseään hetken pienenä tyttönä. Ja joskus kannattaa kannatella aikaa, jolloin ei vielä ollut kasaantunut liiaksi kannateltavaa tai kanneltavaa.
Sun pilviäsi paimennan
Prinssi Sebuses.
Katso, näin mä puhallan
puh-puh, näetkös auringon?
Se kultaomenasi on,
oi prinssi onneton!
Viimeinen esiteltävä laukun aarre on tarina Myyrästä, Rotasta, Mäyrästä ja Herra Rupikonnasta.
Kaislikko ei lakkaa suhisemasta. Pitää vain osata kulkea joen rantaan.
Kaislikossa suhisee Kenneth Grahame
Kuvitus Ernest H. Shepard
Seuraava kirjoitelma on siis jo kertaalleen ilmestynyt toisessa blogissani. Suokaa tämä seikka anteeksi.)
Laukustani ilmestyi Kurt Vonnegut ja Nukkavierun kodin Myyrä
Hyvä lukijani. Minulla oli vakaa tarkoitus tänään esitellä itseni. Kaikki se oleellisin eli vaatteet, vaatteet, vaatteet, meikit ja korut. Oliko jotain muuta. No, tottahan toki. Asukokonaisuudet ja kodin sisustusratkaisut. Ja merkit ja ostospaikat. Hyvä lukijani, oletko edes siellä. Oih ja voih, kuka lukee blogia, josta puuttuu päivän asu -postaukset.
Jos siellä jossain kuitenkin on teitä jokunen muutama, niin malttakaahan mielenne. Olen nimittäin niin innoissani tämän päivän löydöistä, että jo pelkästään niiden hypistely vaatii seurakseen kahvikupposen ja palan Fazerin tummaa suklaata.
Ja käyhän se esittely näinkin. Mutkan kautta.
Johdantoja, alkusanoja, esipuheita, takakannen tekstejä, selkämyksiä ja kansikuvia. Sanoja, sanoja, sanoja, lauseita, lukuja, otsikoita, ja sivuja sivukaupalla.
Kirjoja. Löysin luettuja ja lukemattomia kirjoja.
Kävin kirjastossa ja mieli on avoin kaikille niille ajatuksille ja tarinoille, joita jokut on vaivautuneet kirjaamaan ylös.
Lähdetään alusta. Itseäni vaivaava tyhjän paperin kammotus on tältä erää selätetty ja nythän sitten sanaa tulee solkenaan.
Siksi tähän hetkeen sopiikin esitellä juuri tämä kirja.
Aloittamisen taiat (Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi)
Kirjaan on poimittu neljäsataa aloitusta. Hyvien teosten aloituksia. Aloittamisen taiat kirjassa on itsessäänkin aloitus, ja aloituksen ja ensimmäisen luvun väliin jäävällä sivulla on sitaatti. "Mieheni, joka on tuomari, luki tämän alun ja sanoi että se on mahdoton ja naurettava."
Makeeta!
Olen myyty tälle alkujen kirjalle. Ja miten sattuukaan, että kirja alun alkaen aukeaa tällaisesta kohdasta.
"Minun piti tavata äiti kahvilassa lähellä merta."
Kirja, joka sisälsi tämän alun, löytyi joulun alla paikkakunnan pienen pienestä ja ainoasta kirjakaupasta. Ehdin tuskin vilkaista sitä ennen sen päätymistä ystävälle lahjaksi.
Tämän maailman tärkeimmät asiat.
Muistan alut.
Ja nimet. Mahdollisten maailmojen paikka, Vaaksan päässä taivaasta ...
Ihanaa, vähän niinkuin katselisi vitriinin kauniisti päällystettyjä leivosherkkuja.
Takaisin kirjastolaukkuun. Ainakin viidennen kerran saapuu kotiini Michel Tournier kuninkaineen. Kolmen kuninkaan kumarrus kuuluu joulun jälkimaininkeihin yhtä pitävästi kuin Ihmiset suviyössä kesän kukkeuteen.
Ei ole enää yllätys, että kuninkaita olikin neljä, mutta kirja on niin syvä ja yhdellä lukukerralla tutkimaton, että siihen täytyy palata tasaisin väliajoin.
Kurt Vonnegut: Maaton mies. Huolimatta siitä, että saan ikäviä väristyksiä sanasta essee, tämä esseekokoelma sopinee lukea. Kirja lähti mukaan ainoastaan yhdestä syystä. Pikaselailu pysähtyi sivulle 31, lukuun 3. Luin siitä seuraavat asiat;
"Nyt sitten luovan kirjoittamisen oppitunti. Ensimmäinen sääntö: Älä käytä puolipisteitä. Ne ovat transvestiitteja hermafrodiitteja eivätkä edusta yhtään mitään."
Hui. Kun jo aikoja sitten välimerkkiepävarmuuteni päivinä bongasin puolipisteen, olen sitä ahkerasti käyttänyt sopivissa ja sopimattomissa paikoissa. Paljon.
Anteeksi Kurt. Nyt se loppuu. Ei enää ikinä.
Melkeen ikinä.
En malta olla jäljentämättä tähän yhtä kirjan sitaattia.
"Peculiar travel suggestions are dancing lessons from God." -Bokonon
Minullekin on osunut muutama tanssitunti. :)
Kirjalaukussa on tiiliskivi. Tiiliskiviteos on siitä hyvä, että pelkästään sen ahkera kannattelu tuottaa lähes saman kuin käsien ensimmäinen asento balettitunnilla. No, ei aivan. Mutta kun Maailman runosydän tarjoilee minulle lähes nimikkorunon "Sally", kohoan korkeuksiin. No en ihan, mutta puolivarpaille, demi-pointe.
Englantilaisen Paul Durcan (suom. Janne Tarmio) Sally -niminen runo alkaa näin:
Sally, sinun kanssasi olin onnellinen.
Silti rautatieaseman likainen kahvila -
hetket ennen sarastusta tupakantuhkan ja kahvitahrojen
kirjomassa pöydässä -
oli kaikki mitä meillä oli yhteisestä kodista.
Vielä kaksi.
Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen Satupuu. Sitä on helppo kannatella. Ja pitää samalla itseään hetken pienenä tyttönä. Ja joskus kannattaa kannatella aikaa, jolloin ei vielä ollut kasaantunut liiaksi kannateltavaa tai kanneltavaa.
Sun pilviäsi paimennan
Prinssi Sebuses.
Katso, näin mä puhallan
puh-puh, näetkös auringon?
Se kultaomenasi on,
oi prinssi onneton!
Viimeinen esiteltävä laukun aarre on tarina Myyrästä, Rotasta, Mäyrästä ja Herra Rupikonnasta.
Kaislikko ei lakkaa suhisemasta. Pitää vain osata kulkea joen rantaan.
Kaislikossa suhisee Kenneth Grahame
Kuvitus Ernest H. Shepard
torstai 15. maaliskuuta 2012
S.S. suljettu suukolla
Flunssan lamauttamana kykenee vain vähäisiin suorituksiin. Vähäisiin ajatuksiin ja lyhyisiin lauseisiin. Olotilaan sopii pieni, mutta paksu lyhytlauseinen kirja "12.000 syytä olla onnellinen". Itse en juurikaan nyt keksi yhtään onnellisuussyytä, koska flunssa kattaa tällä hetkellä koko elämäni. Uskon silti, että olen joskus ollut onnellinen ja tulen heti tämän jyskyttävän kipuisen tukkosen olon jälkeen olemaan vielä entistäkin onnellisempi.
Kirjaan.
Takakansi:
Mitä yhteistä on rakkausrunoilla, Casablanca-elokuvilla, hiekkalinnoilla, mansikoilla ja kermavaahdolla, taikuriesityksillä, intohimolla, vastakeitetyn kahvin tuoksulla, kevätesikoilla, flirttailulla, parhaimpiinsa pynttäytymisellä ja Frank Sinatran levyillä.
En tiedä.
Ne tekevät elämästä elämisen arvoista.
Omassa takakannessasi on tällä hetkellä tämmöinen teksti:
Mitä yhteistä on pääkivulla, nuhalla, kurkkukivulla, särkylääkkeillä, lääkärissäkäynneillä, pitkällä yskänpuuskalla, nenäsumutteilla, käytetyillä nenäliinoilla, kulahtaneisiin pitkiksiin ja nukkaiseen neuletakkiin pukeutumisella
No, vastaus on sama. Ne tekevät elämästä elämisen arvoista.
Barbara Ann Kipfer on yhdysvaltalainen kielitieteen tohtori, leksikografi. Ja ainakin kirjan ilmestymisen aikoihin hänelle on kotipaikaksi merkitty Connecticutin Milford. (Pakko kurkistaa kartalta. Google mapin avulla kävin Noble Avenuella. Paikan valitsin ihan randomilla. Somalta näytti.
Alkuteos on nimeltään "14 000 things to be happy about". Eri määrä kuin minun teoksessani! Saattaako olettaa, että näin suomalaisille 12 000 syytä onnellisuuteen on jo ihan yläkantissa. Vai tekeekö käännös tällaisia kahdentuhannen ihmeitä.
Minulla on vuoden -94 painos. Sen jälkeenkin niitä on varmaan painettu. Painettu ja levitetty kaikkien onnellisuuskirjoista allergiaa saavien kiusaksi.
On ihmeellistä, että joku on lapsesta saakka kirjannut ylös iloatuottavia pikkuasioita. Suora lainaus Ann Kipferin kirjan käännöksestä: Aloitin kuudesluokkalaisena pienellä kierrelehtiöllä, siirryin myöhemmin isoihin vihkoihin ja lopulta mikrotietokoneeseen ( - - ).
Minäkin olen huomannut elämän pikkuasioita ja nauttinut niistä, mutta en ole tullut kirjoittaneeksi niitä ylös. Tähän liittyvä seikka: kuudesluokkalaisena alkoi murrosikä puskea päällä. Sitä seuraavina vuosina oli suotavaa kirjoittaa ylös vain kaikkein angstaavimmat ajatuset, murhe, nolot sattumukset, viha ja raivo sekä riutuvan ihastumistunteen tuska. Ja kaikenlaista pateettista höpinää. Kukaan ei koskaan neuvonut kirjoittamaan pikkuseikkoja ylös. Opin näkemään puutteita, virheitä ja sitä, miten asioiden pitäisi olla, minkälainen minusta pitäisi tulla. Ja mitkä asiat ovat hyvin ja sillä siisti.
Ei ollut kierrevihkoa.
Kirjaan.
Yli 550 sivua, mutta poimin jotain.
aamiainen pyjama päällä
se miltä matto tuntuu paljaissa jaloissa
pieni soittorasia, joka soittaa Tonava kaunoista ja jotain La Traviatan kappaletta
Vielä muutama onnellisuutta antava pikkuseikka Ann Kipferiltä
se että jollakulla pyyhkii hyvin
lapsena komerossa leikkiminen
myrskyt vesilasissa
vauvan haukotus
S.S. (lyhenne kirjeen lopussa): suljettu suukolla
Kirjaan.
Takakansi:
Mitä yhteistä on rakkausrunoilla, Casablanca-elokuvilla, hiekkalinnoilla, mansikoilla ja kermavaahdolla, taikuriesityksillä, intohimolla, vastakeitetyn kahvin tuoksulla, kevätesikoilla, flirttailulla, parhaimpiinsa pynttäytymisellä ja Frank Sinatran levyillä.
En tiedä.
Ne tekevät elämästä elämisen arvoista.
Omassa takakannessasi on tällä hetkellä tämmöinen teksti:
Mitä yhteistä on pääkivulla, nuhalla, kurkkukivulla, särkylääkkeillä, lääkärissäkäynneillä, pitkällä yskänpuuskalla, nenäsumutteilla, käytetyillä nenäliinoilla, kulahtaneisiin pitkiksiin ja nukkaiseen neuletakkiin pukeutumisella
No, vastaus on sama. Ne tekevät elämästä elämisen arvoista.
Barbara Ann Kipfer on yhdysvaltalainen kielitieteen tohtori, leksikografi. Ja ainakin kirjan ilmestymisen aikoihin hänelle on kotipaikaksi merkitty Connecticutin Milford. (Pakko kurkistaa kartalta. Google mapin avulla kävin Noble Avenuella. Paikan valitsin ihan randomilla. Somalta näytti.
Alkuteos on nimeltään "14 000 things to be happy about". Eri määrä kuin minun teoksessani! Saattaako olettaa, että näin suomalaisille 12 000 syytä onnellisuuteen on jo ihan yläkantissa. Vai tekeekö käännös tällaisia kahdentuhannen ihmeitä.
Minulla on vuoden -94 painos. Sen jälkeenkin niitä on varmaan painettu. Painettu ja levitetty kaikkien onnellisuuskirjoista allergiaa saavien kiusaksi.
On ihmeellistä, että joku on lapsesta saakka kirjannut ylös iloatuottavia pikkuasioita. Suora lainaus Ann Kipferin kirjan käännöksestä: Aloitin kuudesluokkalaisena pienellä kierrelehtiöllä, siirryin myöhemmin isoihin vihkoihin ja lopulta mikrotietokoneeseen ( - - ).
Minäkin olen huomannut elämän pikkuasioita ja nauttinut niistä, mutta en ole tullut kirjoittaneeksi niitä ylös. Tähän liittyvä seikka: kuudesluokkalaisena alkoi murrosikä puskea päällä. Sitä seuraavina vuosina oli suotavaa kirjoittaa ylös vain kaikkein angstaavimmat ajatuset, murhe, nolot sattumukset, viha ja raivo sekä riutuvan ihastumistunteen tuska. Ja kaikenlaista pateettista höpinää. Kukaan ei koskaan neuvonut kirjoittamaan pikkuseikkoja ylös. Opin näkemään puutteita, virheitä ja sitä, miten asioiden pitäisi olla, minkälainen minusta pitäisi tulla. Ja mitkä asiat ovat hyvin ja sillä siisti.
Ei ollut kierrevihkoa.
Kirjaan.
Yli 550 sivua, mutta poimin jotain.
aamiainen pyjama päällä
se miltä matto tuntuu paljaissa jaloissa
pieni soittorasia, joka soittaa Tonava kaunoista ja jotain La Traviatan kappaletta
Vielä muutama onnellisuutta antava pikkuseikka Ann Kipferiltä
se että jollakulla pyyhkii hyvin
lapsena komerossa leikkiminen
myrskyt vesilasissa
vauvan haukotus
S.S. (lyhenne kirjeen lopussa): suljettu suukolla
tiistai 27. joulukuuta 2011
Yksi kolmesta Paavosta
Jos se minusta olisi ollut kiinni, niin kvartettimme olisi laulanut yhdelle heistä.
Kaikki alkoi siitä, kun yhden Paavoista tiedettiin suunnittelevan vierailua entiselle kunnantalolle. Tämän entisen K:n kunnan väestöstä ainakin 97 prosenttia kutsuu rakennusta entiseksi kunnantaloksi. Menee muutama sukupolvi, ennen kuin uusi nimi otetaan käyttöön. Aluetoimisto – eihän siinä ole mitään vastakaikua.
Olin tutkaillut vaalikiertueaikataulua ja laskeskellut, että kovin on tiukkaan pakattu päivä. Hyvä jos keikkabussissa kerkiää kahden kylän välillä voikkuleivän haukata. Mikä siis olisikaan ehdokkaalle virkistävämpää kuin laulu. Olin kaavaillut kahta kappaletta. Heti tilaisuuden alkuun mielet ylentävä ”Sulle salaisuuden kertoa mä voisin”. Siinä se on rivien välissä poliittinenkin sanoma, jos niikseen tulee.
Mä yhä ihannetta vuotan, hän missä oisikaan.
Pakollisten puheiden ja kansa kysyy -osion jälkeen, kvartetti olisi sitten tyylillä saatellut ehdokkaan matkaan. Matalassa entisessä kunnantalon aulassa olisi kuultu neliäänisen soinnikas ”We'll meet again”.
Vain aivan hienovarainen kultivoitunut vihjaus ehkäpä linnanjuhlien kutsuvieraslistaa ajatellen.
We'll meet again, don't know where, don't know when, but I know we'll meet again some sunny day.
Jos niikseen tulee.
Mutta ei.
Mikään ei toteutunut.
Ei yllätys. Ei mielen ylennys, ei ihanteen vuottaminen, ei linnan juhliin pääsy eikä edes sunny day. Kolme neljäsosaa kvartetista estyi. Ja asian tiimoilla lähestyttiin jopa poliittista teemaa, kun ilmoille heitettiin, että jos yhdelle Paavolle lauletaan, niin sitten kahdelle muullekin. En ollut ajatellut asiaa näin vakavasti tasa-arvon kannalta.
Jos se vain minusta olisi ollut kiinni, niin ... yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.
Kaikki alkoi siitä, kun yhden Paavoista tiedettiin suunnittelevan vierailua entiselle kunnantalolle. Tämän entisen K:n kunnan väestöstä ainakin 97 prosenttia kutsuu rakennusta entiseksi kunnantaloksi. Menee muutama sukupolvi, ennen kuin uusi nimi otetaan käyttöön. Aluetoimisto – eihän siinä ole mitään vastakaikua.
Olin tutkaillut vaalikiertueaikataulua ja laskeskellut, että kovin on tiukkaan pakattu päivä. Hyvä jos keikkabussissa kerkiää kahden kylän välillä voikkuleivän haukata. Mikä siis olisikaan ehdokkaalle virkistävämpää kuin laulu. Olin kaavaillut kahta kappaletta. Heti tilaisuuden alkuun mielet ylentävä ”Sulle salaisuuden kertoa mä voisin”. Siinä se on rivien välissä poliittinenkin sanoma, jos niikseen tulee.
Mä yhä ihannetta vuotan, hän missä oisikaan.
Pakollisten puheiden ja kansa kysyy -osion jälkeen, kvartetti olisi sitten tyylillä saatellut ehdokkaan matkaan. Matalassa entisessä kunnantalon aulassa olisi kuultu neliäänisen soinnikas ”We'll meet again”.
Vain aivan hienovarainen kultivoitunut vihjaus ehkäpä linnanjuhlien kutsuvieraslistaa ajatellen.
We'll meet again, don't know where, don't know when, but I know we'll meet again some sunny day.
Jos niikseen tulee.
Mutta ei.
Mikään ei toteutunut.
Ei yllätys. Ei mielen ylennys, ei ihanteen vuottaminen, ei linnan juhliin pääsy eikä edes sunny day. Kolme neljäsosaa kvartetista estyi. Ja asian tiimoilla lähestyttiin jopa poliittista teemaa, kun ilmoille heitettiin, että jos yhdelle Paavolle lauletaan, niin sitten kahdelle muullekin. En ollut ajatellut asiaa näin vakavasti tasa-arvon kannalta.
Jos se vain minusta olisi ollut kiinni, niin ... yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.
Valo- ja muita olosuhteita
Olin tänä vuonna kolmessa joulutilaisuudessa. No .. neljässä, jos kvartetin pikkujoulu lasketaan mukaan. Kyllä se lasketaan.
Mielen päällä on nyt ensisijaisesti valot. Mutta myös toissijaisesti sekalainen "muu".
Neljä eri valaistusolosuhdetta.
Konsertti, jossa laulaa entinen tangokuningas sisaruksineen.
Lavalla on valot, mutta yleisö peittyy hämärään. Oikein hyvä. Yhteislaulun ajaksi valaistusta salin puolelle lisätään, mutta muuten voi ihmispoloinen olla näkymätön. Se on erittäin ja ihan kauheankin hyvä, sillä päällä sattuu olemaan yhdistelmä, joka toimii: liian lyhyt hame ja sukkahousuissa silmäpako. Pako alkoi, kun vasemman jalan talvisaappaan vetoketjun reuna osui oikean polven päälle.
Pitääkö sitä aina istua jalat ristissä!
Kirkko ja kauneimmat joululaulut.
Keskipohjalainen vanha kirkko, kynttilöitä ja - olen melko varma - tekokuusi! Kynttilöistä huolimatta kirkas valaistus, sillä kauneimmissa joululauluissa kaikki laulut lauletaan vihkosista, koska - siltä tuntuu - kukaan ei osaa enää tutuimpienkaan laulujen sanoja ulkoa. No, valaistus on perusteltu, mutta vie tunnelmaa. Edes kuoroesitysten aikana olisi voinut olla vähemmän kirkasta. No, mutta ei ainakaan tule kaamosmasennusta. Ei myöskään turhaa hitautta, sillä kanttorimme käsissä kauneimmat joululaulut kulkevat vikkeläään. Ylinopeussakot jos voisi antaa, niin lappunen ainakin Joulukirkkoon-kappaleesta. Se on se laulu, missä mainitaan Juhani ja Liisi, vesimalja, ruuna ja virsta vielä, karhuntalja ja sen semmoista. Luultavasti kanttorin jokavuotinen nopeusbravuuri, mutta veikkaanpa vain, että tänä vuonna tuli ennätys.
Kirkossa ei enää veisaa hitaanlainen pimeän pirtin kansa, vaan verkkainenkin isäntämies tempaistaan nopeaan tahditukseen pyhän kirkasvalohoidon alaisuudessa.
Yläkoulun joulujuhla.
Iso sali, jonka toinen puolisko sädehtii loisteputkiston kaikenpaljastavassa valkoisuudessa. Varojen puute, ajan rajallisuus ja ne muut mahdolliset syyt. Kuitenkin. Loisteputki on vääjäämättä paha tunnelmasyöppö. Eihän edes nolostunut murrosikäisen vanhempi pääse huomaamattomasti paikalleen livahtamaan.
Ja vähän laulamisesta. Jos juhlaan tulijoille on jaettu laulunsanat, niin yksikään kansankynttilä, vanhempi, mummo tai pappa ei enää osaa vanhaa tuttua laulua ulkoa. Lappusta tuijotetaan ja ulkoamuistamisen perinne katkaistaan näin myös koulun toimesta.
Pikkujouluillallinen paikallisen pikkukaupungin paikallisessa.
Istumme niin kutsuttuun loosiin. Miksiköhän sillä on sama nimi kuin vapaamuurareiden kokoontumispaikalla? En tiedä, mutta kuitenkin .. tällaisessa melko hämärässä osastossa oleskelemme. Pöydällä palaa kynttilä. Katselen aikani ruokalistaa, enkä näe mitään. Seinässä on himmeä lamppu, mutta joutuisin kurottamaan kvartetin yhden neljännesosan ylitse ylettääkseni viemään sekä ruokalistan että itseni valon tykö. Osin näkemistä vaikeuttaa se, että lista osoittautuu ruotsinkieliseksi. Vaihdan listaa kvartettimme bättre folkiin kuuluvan jäsenen kanssa, mutta edelleenkin näen vain kuvat. Jos ottaisin menun mukaan ja kävelisin vessaan, voisin siellä käsienpesualtaiden luona tutkailla talon illallistarjontaa.
...Eikä mulla ole huono näkö!
Tai no, ehkä vain en ole silmälasi-ihmisiä.
Mielen päällä on nyt ensisijaisesti valot. Mutta myös toissijaisesti sekalainen "muu".
Neljä eri valaistusolosuhdetta.
Konsertti, jossa laulaa entinen tangokuningas sisaruksineen.
Lavalla on valot, mutta yleisö peittyy hämärään. Oikein hyvä. Yhteislaulun ajaksi valaistusta salin puolelle lisätään, mutta muuten voi ihmispoloinen olla näkymätön. Se on erittäin ja ihan kauheankin hyvä, sillä päällä sattuu olemaan yhdistelmä, joka toimii: liian lyhyt hame ja sukkahousuissa silmäpako. Pako alkoi, kun vasemman jalan talvisaappaan vetoketjun reuna osui oikean polven päälle.
Pitääkö sitä aina istua jalat ristissä!
Kirkko ja kauneimmat joululaulut.
Keskipohjalainen vanha kirkko, kynttilöitä ja - olen melko varma - tekokuusi! Kynttilöistä huolimatta kirkas valaistus, sillä kauneimmissa joululauluissa kaikki laulut lauletaan vihkosista, koska - siltä tuntuu - kukaan ei osaa enää tutuimpienkaan laulujen sanoja ulkoa. No, valaistus on perusteltu, mutta vie tunnelmaa. Edes kuoroesitysten aikana olisi voinut olla vähemmän kirkasta. No, mutta ei ainakaan tule kaamosmasennusta. Ei myöskään turhaa hitautta, sillä kanttorimme käsissä kauneimmat joululaulut kulkevat vikkeläään. Ylinopeussakot jos voisi antaa, niin lappunen ainakin Joulukirkkoon-kappaleesta. Se on se laulu, missä mainitaan Juhani ja Liisi, vesimalja, ruuna ja virsta vielä, karhuntalja ja sen semmoista. Luultavasti kanttorin jokavuotinen nopeusbravuuri, mutta veikkaanpa vain, että tänä vuonna tuli ennätys.
Kirkossa ei enää veisaa hitaanlainen pimeän pirtin kansa, vaan verkkainenkin isäntämies tempaistaan nopeaan tahditukseen pyhän kirkasvalohoidon alaisuudessa.
Yläkoulun joulujuhla.
Iso sali, jonka toinen puolisko sädehtii loisteputkiston kaikenpaljastavassa valkoisuudessa. Varojen puute, ajan rajallisuus ja ne muut mahdolliset syyt. Kuitenkin. Loisteputki on vääjäämättä paha tunnelmasyöppö. Eihän edes nolostunut murrosikäisen vanhempi pääse huomaamattomasti paikalleen livahtamaan.
Ja vähän laulamisesta. Jos juhlaan tulijoille on jaettu laulunsanat, niin yksikään kansankynttilä, vanhempi, mummo tai pappa ei enää osaa vanhaa tuttua laulua ulkoa. Lappusta tuijotetaan ja ulkoamuistamisen perinne katkaistaan näin myös koulun toimesta.
Pikkujouluillallinen paikallisen pikkukaupungin paikallisessa.
Istumme niin kutsuttuun loosiin. Miksiköhän sillä on sama nimi kuin vapaamuurareiden kokoontumispaikalla? En tiedä, mutta kuitenkin .. tällaisessa melko hämärässä osastossa oleskelemme. Pöydällä palaa kynttilä. Katselen aikani ruokalistaa, enkä näe mitään. Seinässä on himmeä lamppu, mutta joutuisin kurottamaan kvartetin yhden neljännesosan ylitse ylettääkseni viemään sekä ruokalistan että itseni valon tykö. Osin näkemistä vaikeuttaa se, että lista osoittautuu ruotsinkieliseksi. Vaihdan listaa kvartettimme bättre folkiin kuuluvan jäsenen kanssa, mutta edelleenkin näen vain kuvat. Jos ottaisin menun mukaan ja kävelisin vessaan, voisin siellä käsienpesualtaiden luona tutkailla talon illallistarjontaa.
...Eikä mulla ole huono näkö!
Tai no, ehkä vain en ole silmälasi-ihmisiä.
perjantai 23. joulukuuta 2011
Muistoja Krunikasta, osa 4.
Kruunuhaan kodin joulukuusi.
Se tuli mieleen siitä, kun ystäväni Gun toi meille joulunalusviikolla lähes kaikkien aikojen sopusuhtaisimman kuusen. Kuusi olisi edelleen joka suhteessa suhtainen, jos en olisi mennyt liikuttamaan sitä jalkaan asettelun jälkeen. Liikutuksen jälkeen siihen tuli lievää kaltevuutta. Mutta vähän vasemmalle viettäenkin se on ihan täydellinen kuusi.
Joka Tervasaaren tietää, tietää mattolaiturit, Liisanpuistikon ja ehkä sen, että ainakin kauan sitten jossain niillä main myytiin joulukuusia. Mielikuva on sellaisesta, että kuusia olisi kaupiteltu aivan Tervasaareen johtavan tien alkupäässä lähellä laitureita. Oliko toisella puolella venelaituri? Varmasti oli, sillä se oli toistuvan putoamisuneni tapahtumapaikka.
Joulukuusi siis haettiin sieltä Tervasaaren ja Liisapuistikon tienoilta.
Mariankadun kodin huone oli korkea. Kuusi oli korkea. Kuusen hinnasta riitti puhumista aikansa, mutta enää aattona sitä ei mainittu. Isä huolehti heti jalkaan laiton jälkeen kuuselle vettä. Minä sain muuten olla kuusenjuottovastaava.
Aina oli muutama pallo mennyt lommoille ja joihinkin koristuksiin piti laittaa uudet ripustuslangat. Kolme koristetta olivat yli muiden: sininen lumihuuruinen käpy, valkoiset kirkonkellot, joissa oli samettisen pehmeä rusetti sekä hopeanvärinen pallo, jonka yläpinnalla oli lumikuorrutus.
Yhtenä jouluna kuuseen ilmestyi "siilipallo". Vieno sen toi. Siihen oli mennyt monta viilipurkin kantta. Jonkin aikaa säästelimme viilipurkin kansia Vienolle.
Kuusen valot laitettiin päälle ja sammutettiin kääntämällä yhtä lamppua.
Aattoyö oli aina valaistu.
Se tuli mieleen siitä, kun ystäväni Gun toi meille joulunalusviikolla lähes kaikkien aikojen sopusuhtaisimman kuusen. Kuusi olisi edelleen joka suhteessa suhtainen, jos en olisi mennyt liikuttamaan sitä jalkaan asettelun jälkeen. Liikutuksen jälkeen siihen tuli lievää kaltevuutta. Mutta vähän vasemmalle viettäenkin se on ihan täydellinen kuusi.
Joka Tervasaaren tietää, tietää mattolaiturit, Liisanpuistikon ja ehkä sen, että ainakin kauan sitten jossain niillä main myytiin joulukuusia. Mielikuva on sellaisesta, että kuusia olisi kaupiteltu aivan Tervasaareen johtavan tien alkupäässä lähellä laitureita. Oliko toisella puolella venelaituri? Varmasti oli, sillä se oli toistuvan putoamisuneni tapahtumapaikka.
Joulukuusi siis haettiin sieltä Tervasaaren ja Liisapuistikon tienoilta.
Mariankadun kodin huone oli korkea. Kuusi oli korkea. Kuusen hinnasta riitti puhumista aikansa, mutta enää aattona sitä ei mainittu. Isä huolehti heti jalkaan laiton jälkeen kuuselle vettä. Minä sain muuten olla kuusenjuottovastaava.
Aina oli muutama pallo mennyt lommoille ja joihinkin koristuksiin piti laittaa uudet ripustuslangat. Kolme koristetta olivat yli muiden: sininen lumihuuruinen käpy, valkoiset kirkonkellot, joissa oli samettisen pehmeä rusetti sekä hopeanvärinen pallo, jonka yläpinnalla oli lumikuorrutus.
Yhtenä jouluna kuuseen ilmestyi "siilipallo". Vieno sen toi. Siihen oli mennyt monta viilipurkin kantta. Jonkin aikaa säästelimme viilipurkin kansia Vienolle.
Kuusen valot laitettiin päälle ja sammutettiin kääntämällä yhtä lamppua.
Aattoyö oli aina valaistu.
keskiviikko 24. elokuuta 2011
Muistoja Krunikasta, osa 3.
Kohokohtia:
Piimäkakku.
Vieraita tulossa ja äiti leipoo. Minut on nostettu tiskialtaan reunalle istumaan, koska olen melko pieni ja koska siitä on suora näkyvyys taikina-astiaan, jota äiti pitää tiskialtaassa - ettei vispatessa roisku joka paikkaan.
Äiti tekee piimäkakkua.
Taikinanteon joka vaiheessa työnnä sormen kulhoon ja maistan. Paras osuus on se, kun voisula lorotetaan joukkoon. Jos puhelin soi eikä ketään muuta ole kotona, äiti menee vastaamaan ja sillä välin kerkiää maistella aika määrän taikinaa. Kakusta tulee vähän pienempi.
Nurkkakomero.
Katson aina koulusta tullessa nurkkakaappiin. Niin nytkin. Äiti on aamulla ennen Meilahteen töihin lähtöä käynyt Fazerin pullakaupasta hakemassa pussillisen voisilmäpullia. Avaan paperipussin ja lasken pullat. Niitä on kymmenen. Yhdestä voi helposti syödä voisilmän eikä haittaa mitään. Haukkaan vielä muutamasta silmän. Asettelen silmättömät alimmaiseksi ja suljen pussin, mutta sitten rupeaa tuntumaan siltä, että sama se on vaikka vielä muutamasta maistaa. Tuntuu sopivalta lopettaa, kun yhdessä vielä on voisokerikeskusta.
Kipasu.
Vieraat saapuvat, eikä heille tarjota voisilmäpullia. Fasu on mennyt kiinni, joten äiti kipasee Elannosta juorupullia.
Meillä kipastaan paljon. Kipasepa hakemassa kerma. Odota nätisti, äiti kipasee kampaajalla.
Minua ei rangaista mitenkään, mutta äiti on kyllä aika yllättynyt, ei mitenkään iloisesti. Torumista tulee, mutta voisilmänautinto on sen arvoista. Isä syö seuraavana aamuna aamukahvin kanssa voisilmäpullaa ilman voisilmää. Hyvää silmätöntä pullaa riittää vielä seuraavaksikin aamuksi.
Lyypekkiläinen.
Jääkaapin päällä oli radio ja päivän lehti. Jääkaappi täydentyi vähintään pari kertaa kuussa parhaalla meetvurstilla mitä Helsingistä sai. Se oli nimeltään Kaslerin lyypekkiläistä. Äiti haki sitä varta vasten Töölöön torin lihakaupasta. Me ei oltu rikkaita, mutta leikkelelaaduissa ei tingitty. Oli tietysti kohtuutonta, että kävin suoraan paketista syömässä. Salaa, paljon ja usein. Maksapasteija oli samanlainen houkutus ja siihen sortui helposti jopa lusikan kanssa. Sitä sai sentään Rauhankadun Elannosta.
Vintti.
Krunikan vintti oli siis VINTTI. Laaja kattojen alla piilossa oleva ihmisasumusten ja vapaan taivaan välitila. Se oli huminaa, lattian kivisyyttä, kummaa kelmeää valoa, joka yletti vain kapealle alalle. Rautaovi erotti vintin rappukäytävästä. Rautaovi, jonka sulkeutumista pelkäsi ihan hirveästi. Vintti oli kutkuttavan kauhistuksen paikka. Meidän vinttikomerosta muistan vain yhden asian. Siellä säilytettiin isoa laatikkoa, johon pakattiin kesän tullen talvivaatteet ja talven tullen kesävaatteet. Laatikkoa kuljetettiin kahdesti vuodessa eestaas tai oikeastaan ylösalas. Kovin alas ei tarvinnut mennä, sillä asuimme viidennessä.
Poikkeuksena laatikko haettiin joskus joulun allakin, kun sieltä katsottiin maalaisserkuille lähetettävää.
Koipaperi.
Vinttivaatelaatikkoon liittyi eräs asia. Koipaperit. Niihin ei ehdottomasti saanut koskea - ei lapsi. En tiedä auttoiko kyseinen paperi karkottamaan koiden lisäksi turkiskuoriaiset vai miten niitä vastaan taisteltiin, mutta jokatapauksessa olin lapsena hyvin tietoinen noiden kahden lajin olemassaolosta pääsemättä silti koskaan niitä näkemään. Ilmeisesti äiti voitti paperisella aseellaan taistelun villaa syövistä olennoista.
Piimäkakku.
Vieraita tulossa ja äiti leipoo. Minut on nostettu tiskialtaan reunalle istumaan, koska olen melko pieni ja koska siitä on suora näkyvyys taikina-astiaan, jota äiti pitää tiskialtaassa - ettei vispatessa roisku joka paikkaan.
Äiti tekee piimäkakkua.
Taikinanteon joka vaiheessa työnnä sormen kulhoon ja maistan. Paras osuus on se, kun voisula lorotetaan joukkoon. Jos puhelin soi eikä ketään muuta ole kotona, äiti menee vastaamaan ja sillä välin kerkiää maistella aika määrän taikinaa. Kakusta tulee vähän pienempi.
Nurkkakomero.
Katson aina koulusta tullessa nurkkakaappiin. Niin nytkin. Äiti on aamulla ennen Meilahteen töihin lähtöä käynyt Fazerin pullakaupasta hakemassa pussillisen voisilmäpullia. Avaan paperipussin ja lasken pullat. Niitä on kymmenen. Yhdestä voi helposti syödä voisilmän eikä haittaa mitään. Haukkaan vielä muutamasta silmän. Asettelen silmättömät alimmaiseksi ja suljen pussin, mutta sitten rupeaa tuntumaan siltä, että sama se on vaikka vielä muutamasta maistaa. Tuntuu sopivalta lopettaa, kun yhdessä vielä on voisokerikeskusta.
Kipasu.
Vieraat saapuvat, eikä heille tarjota voisilmäpullia. Fasu on mennyt kiinni, joten äiti kipasee Elannosta juorupullia.
Meillä kipastaan paljon. Kipasepa hakemassa kerma. Odota nätisti, äiti kipasee kampaajalla.
Minua ei rangaista mitenkään, mutta äiti on kyllä aika yllättynyt, ei mitenkään iloisesti. Torumista tulee, mutta voisilmänautinto on sen arvoista. Isä syö seuraavana aamuna aamukahvin kanssa voisilmäpullaa ilman voisilmää. Hyvää silmätöntä pullaa riittää vielä seuraavaksikin aamuksi.
Lyypekkiläinen.
Jääkaapin päällä oli radio ja päivän lehti. Jääkaappi täydentyi vähintään pari kertaa kuussa parhaalla meetvurstilla mitä Helsingistä sai. Se oli nimeltään Kaslerin lyypekkiläistä. Äiti haki sitä varta vasten Töölöön torin lihakaupasta. Me ei oltu rikkaita, mutta leikkelelaaduissa ei tingitty. Oli tietysti kohtuutonta, että kävin suoraan paketista syömässä. Salaa, paljon ja usein. Maksapasteija oli samanlainen houkutus ja siihen sortui helposti jopa lusikan kanssa. Sitä sai sentään Rauhankadun Elannosta.
Vintti.
Krunikan vintti oli siis VINTTI. Laaja kattojen alla piilossa oleva ihmisasumusten ja vapaan taivaan välitila. Se oli huminaa, lattian kivisyyttä, kummaa kelmeää valoa, joka yletti vain kapealle alalle. Rautaovi erotti vintin rappukäytävästä. Rautaovi, jonka sulkeutumista pelkäsi ihan hirveästi. Vintti oli kutkuttavan kauhistuksen paikka. Meidän vinttikomerosta muistan vain yhden asian. Siellä säilytettiin isoa laatikkoa, johon pakattiin kesän tullen talvivaatteet ja talven tullen kesävaatteet. Laatikkoa kuljetettiin kahdesti vuodessa eestaas tai oikeastaan ylösalas. Kovin alas ei tarvinnut mennä, sillä asuimme viidennessä.
Poikkeuksena laatikko haettiin joskus joulun allakin, kun sieltä katsottiin maalaisserkuille lähetettävää.
Koipaperi.
Vinttivaatelaatikkoon liittyi eräs asia. Koipaperit. Niihin ei ehdottomasti saanut koskea - ei lapsi. En tiedä auttoiko kyseinen paperi karkottamaan koiden lisäksi turkiskuoriaiset vai miten niitä vastaan taisteltiin, mutta jokatapauksessa olin lapsena hyvin tietoinen noiden kahden lajin olemassaolosta pääsemättä silti koskaan niitä näkemään. Ilmeisesti äiti voitti paperisella aseellaan taistelun villaa syövistä olennoista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)