Kurkistin, mikä on erään avoimen yliopiston opintojakson lopputehtävän palautuspäivä. (Minullehan se tarkoittaa aina sitä viimeistä mahdollista hetkeä. Hetkeä ennen kuin kaikki on myöhäistä.)
Käsittämätöntä, että jotkut suoriutuvat näistäkin asioista hyvissä ajoin. Joku ihminen siis oikeasti palauttaa hyvissä ajoin laaditun, usean yön yli levätetyn, sivumäärällisesti rajoissa pysyvän, tieteellisesti pätevän, mutta samalla mielenkiintoisen pohdintansa ehkä jopa viikkoa ennen pakkorakoa.
Minkälaista tuollainen elämä on?
On tässä silti vielä pari päivää aikaa. Heräsin yöllä tunteeseen, että deadline olisi tänään. Vaan eipä ollutkaan.
torstai 27. joulukuuta 2012
keskiviikko 26. joulukuuta 2012
Tapanani Tapanina
Voiko puhua Tapaninpäiväperinteestä, jos jo muutamana Tapanina on ollut tapana käydä loitontamassa suomalaisen jouluperinteen tuoma laatikkovoittoinen ähky paikallisessa ravitsemusliikkeessä. Liikkeessä, jota pitävät muinaisen tarunhohtoisen Troijan seudulta tänne vaeltaneet eksoottisen grilliruuan taitajat.
Kyllä, kyllä ja kyllä.
Tapanina saattaa siis ihminen joulun hartaan tunnelman päältänsä (ja sisältänsä) heittää ja lähteä kylille huristelemaan.
Marttyyrin muistopäivää voi viettää monin oudoin ja kummoisin tavoin.
SKS:n perinnesivusto kertoo: Tapaninpäivänä miehet lähtivät aamulla kiertämään talosta taloon ja jos ei isännillä ja renkeillä ollut antaa ryyppyä, niin annettiin hänelle selkään. Sillä muisteltiin Stefanuksen kivittämistä. (v. 1924)
Kyllä, kyllä ja kyllä.
Tapanina saattaa siis ihminen joulun hartaan tunnelman päältänsä (ja sisältänsä) heittää ja lähteä kylille huristelemaan.
Marttyyrin muistopäivää voi viettää monin oudoin ja kummoisin tavoin.
SKS:n perinnesivusto kertoo: Tapaninpäivänä miehet lähtivät aamulla kiertämään talosta taloon ja jos ei isännillä ja renkeillä ollut antaa ryyppyä, niin annettiin hänelle selkään. Sillä muisteltiin Stefanuksen kivittämistä. (v. 1924)
tiistai 25. joulukuuta 2012
Joulu
Seteli.
Sain sen muutamaa päivää ennen aattoa. Ensin se oli sininen raha. Vähän myöhemmin sellainen, jossa oli Paasikiven kuva.
Lux.
Kemikaliokaupan ovikellon äänen jälkeinen tuoksusinfonian lähde. Saippua. Sen kanssa kilpaili ainoastaan kylpyvaahto. Lahjapakettiin kummankin oheen sopi pesuvamppu, jonka toinen puoli oli pehmeä ja toinen karhea.
Paha karkki.
Fazerin sekalaiset. Ne kaikki. Vieraisille tulleet aikuiset toivat namusia hyvässä tarkoituksessa ja lämpimissä aatoksissa. Hyvää niissä oli vain käärepaperit.
Teippi.
Rivissä pöydän reunassa. Eripituiset pätkät. Usein niitä jäi siihen kiinni. Varottavaa sekin ettei teipin pää kadonnut. Neuvottiin tekemään taite, jotta seuraava teippaaja saisi teipistä otteen.
Joulukukka.
Sitä kiikutettiin Mariankatu neljästätoista Rauhankatu kolmeen. Tutuille. Pukki saapui lahjoineen vuodesta toiseen juuri silloin. Aina oli yksi pois. Miksi se joulukukka piti viedä vasta aattoiltana ...
Sain sen muutamaa päivää ennen aattoa. Ensin se oli sininen raha. Vähän myöhemmin sellainen, jossa oli Paasikiven kuva.
Lux.
Kemikaliokaupan ovikellon äänen jälkeinen tuoksusinfonian lähde. Saippua. Sen kanssa kilpaili ainoastaan kylpyvaahto. Lahjapakettiin kummankin oheen sopi pesuvamppu, jonka toinen puoli oli pehmeä ja toinen karhea.
Paha karkki.
Fazerin sekalaiset. Ne kaikki. Vieraisille tulleet aikuiset toivat namusia hyvässä tarkoituksessa ja lämpimissä aatoksissa. Hyvää niissä oli vain käärepaperit.
Teippi.
Rivissä pöydän reunassa. Eripituiset pätkät. Usein niitä jäi siihen kiinni. Varottavaa sekin ettei teipin pää kadonnut. Neuvottiin tekemään taite, jotta seuraava teippaaja saisi teipistä otteen.
Joulukukka.
Sitä kiikutettiin Mariankatu neljästätoista Rauhankatu kolmeen. Tutuille. Pukki saapui lahjoineen vuodesta toiseen juuri silloin. Aina oli yksi pois. Miksi se joulukukka piti viedä vasta aattoiltana ...
lauantai 14. heinäkuuta 2012
Gogol otettu haltuun Nenän avulla
Kuten kaikki hyvä, tämäkin tuli haltuuni vähin kustannuksin.
Pietarilaisnovelleja.
Ohuehko, kansiväritykseltään voittoisasti punainen kirja, joka sisältää novellit Nenä, Päällystakki ja Hullun päiväkirja, oli poistetut-myynnissä paikkakuntani kirjastossa.
Olin onnistunut väistelemään venäläiset klassikot, mutta tavallisen kesäisenä päivänä kävi niin, että poistettujen kirjojen pinon äärellä kuulin ikäänkuin hylkiögogol olisi kutsunut minua. Tartuin nenään kuin Voznesenski prospektilla asuva parturi Ivan Jakovlevits ikään ja nyt ollaan jo niin pitkällä, että kollegioasessori Kovalevin nenäkin on palautunut paikalleen.
sunnuntai 6. toukokuuta 2012
Tuulen varjosta Vihreään taloon ja ylistys keskinkertaiselle ymmärrykselle
Luovuin siitä. Tuulen varjosta. Viimeinen luku ei - kuten arvailin - tuonut enää mitään yllätystä. Se oli asiallisen hellä saatto ulos tarinasta.
Jäin kaipaamaan erään kirjan henkilön mainiota puheentapaa ja asioiden esittämisen taitoa. Fermín - tuo Barcelonan kekseliäs selviytyjä. Fermín Romero de Torres sai vaikka mustasta valkoista ... toistuvasti lukiessa mietin, kuka on hänen tyyppivastineensa Suomessa(kirjallisuudessa), mutta en saanut sitä mieleeni.
Odotin, että Fermínin olemassaololle tarinassa kehkeytyisi jokin dramaaattinen yhteys, jokin muu kuin toimiminen päähenkilön auttajana, mutta sellaista ei sitten kehkeytynytkään. Vai jäikö se minulta huomaamatta?
Hämmästyneenä olen selaillut bloggareiden lukukokemuksia Tuulen varjosta.
Yhdyn ylistyskuoroon enemmistön lailla.
Jotkut ovat kuitenkin sitä mieltä, että Tuulen varjo kirjalla ei ole ansioita, tai jos on, niin vain paikoin. Olen törmännyt jopa suoranaiseen ivaan ja pilkkaan Zafónin kerronnan ja kuvailun tapaa kohtaan.
Asia, joka vaivaa on tämä: Muutamissa blogistanian suurvaltojen osissa henkilöt ovat huomanneet Tuulen varjo -kirjassa juonellisen reiän. Olin tästä tietoinen jo aloittaessani kirjan, siksi tarkkailin juuri tätä mainittua "aukkoa". Tämän ainoan asian suhteen harrastin tiedostettua, kriittistä lukutapaa. Muutoin luin kuin pellossa. (Ontuuko vertaus?)
En huomannut juoniverkossa reikää. Olen huono näissä.
Ja siis Thanks God ja ylistys keskinkertaisuudelle(ni) ... Nautin kirjasta, oleskelin kirjassa. Asuin siinä. Asumisoikeus oli todella pitkä, sillä puoleen väliin saakka luin vain muutama sivu kerrallaan.
Kömmin sivuille kuin peiton mutkaan iltasella.
Tuulen varjo oli karkki, se oli Fazerin salmiakkipussi. Piti saada mutustella ilman kirjallisuuskentän tuomareita, tahnoja ja hammaslankoja.
Kyllähän se on aina ihmismielessä kiusaus ylevöittää itsensä jonnekin massoja korkeammalle. Yksinkertaisimmillaan se tapahtuu kertomalla keskinkertaisille, että juuri lukemamme hieno tarina ei tosiasiassa ole lainkaan hieno. Tulipahan luettua - kirjoitti eräs kuittinaan Tuulen varjosta.
Jotain menetetään, kun tarinankerronta jää ylikriittisten itsensäkorottajakyynikoiden tallattavaksi. Varoitan jokaista minkä tahansa kirjan potentiaalista lukijaa: älkää antako yhdenkään kirjallisuuskriittisyyspyrkyrin erehdyttää itseänne. Toisinaan heidän toimintansa perustuu vain seuraavaan kaavaan.
Pidä siitä, mistä toiset eivät. Erityisesti pidä sellaisesta, mistä ne miljoonat toiset eivät ole koskaan kuulleetkaan. Tee se tiettäväksi. Halveksi hienoisesti suuren joukon suosikkia. Parasta olisi, jos sinulla ei sellaiseen olisi edes tuntumaa.
Massojen tarinat eivät ole sinun. Sinua eivät Carlos Ruiz Zafónit kosketa. Zafónhan on punonut tarinansa ties mitä solmuja käyttämällä ja sinä et sellaiseen punokseen ui.
Uskotaan, uskotaan, on siellä varmasti käyty kirjallisuuskritiikkiluennolla ja parilla muullakin.
Kaikella kunnioituksella monimuotoisuutta kohtaan, laittamatta paremmuusjärjestykseen kykyjä ja kynenemättömyyksiä, mutta se vaan on niin älyttömän mukavaa, kun on tallella kyky lumoutua.
Aivan toinen asia kuin muka-asiantuntijalausunnolla annettu lähes perusteeton tuomio, on kirjan kuin kirjan tutkiminen. Tuulen varjon osalta en ole siihen vielä ainakaan blogistaniassa törmännyt. Kukapa sitä tutkielmaansa tänne muiden kopioitavaksi luovuttaisikaan. :)
Suoraan varjosta ...
-Päinvastoin. Hullu puhuu, pelkuri on hiljaa, viisas kuuntelee.
-Kuka niin on sanonut? Seneca?
Ei. Braulio Recolons, jolla on lihakauppa Calle Aviñónilla ja ilmiömäiset lahjat makkarantekoon ja joka lähtöön sopivan aforismin keksimiseen.
Huomaan närkästyneeni. Eihän minulla ole mitään syytä puolustaa mitään, ketään, ei ketään mitään vastaan. Tuulen varjo ei tarvitse puolustuspuhetta.
Erotuskiini varasin lääkettä. Sitä annostelee Mario Vargas Llosa. Ja kuinka annostelee. Voi käsipäivää, lauseoppi pisteet, pilkut, kaksoispisteet - ne toimivat ihan oman lainsäädäntönsä mukaan, dialogi piiloutuu suoraan kerrontaan ja kaikkea muuta. Muutaman sivun jälkeen huomasin, että ääneenluku auttaa, kun rakenne menee monimutkaiseksi.
Nyt saa illanrauha tulla, saa tulla aurinkoiset iltapäivät. Kirja on. Ja tällä kertaa en etsi juonellista aukkoa.
Lievää ylpeyttä tunnen siitä, että minulla on vuoden -78 painos (Kirjayhtymä Arena)eli ensimmäinen painos. Kannen kuva poikkeaa paljolti myöhemmän painoksen "sammakkoeläin"-kuvasta. Sain sen ystävältä, jolle se oli kulkeutunut jostakin, mutta alunpitäen se on toiminut lainakirjana Kristiinankaupungin kirjastossa. Leiman päällä on toinen leima "SÅLD MYYTY". Takakannen sisäpuolella on tasku ja siellä vanhanaikainen eräpäivän ilmaiseva pahvinen lainauskortti, jossa lukee "POISTETTU -01". Vihreä talo on kulkenut ja nyt se on minulla. HUIKEAA!
Kirja on hyvin luetun näköinen, vai pitäisikö sanoa hyvinluetun ...
Jäin kaipaamaan erään kirjan henkilön mainiota puheentapaa ja asioiden esittämisen taitoa. Fermín - tuo Barcelonan kekseliäs selviytyjä. Fermín Romero de Torres sai vaikka mustasta valkoista ... toistuvasti lukiessa mietin, kuka on hänen tyyppivastineensa Suomessa(kirjallisuudessa), mutta en saanut sitä mieleeni.
Odotin, että Fermínin olemassaololle tarinassa kehkeytyisi jokin dramaaattinen yhteys, jokin muu kuin toimiminen päähenkilön auttajana, mutta sellaista ei sitten kehkeytynytkään. Vai jäikö se minulta huomaamatta?
Hämmästyneenä olen selaillut bloggareiden lukukokemuksia Tuulen varjosta.
Yhdyn ylistyskuoroon enemmistön lailla.
Jotkut ovat kuitenkin sitä mieltä, että Tuulen varjo kirjalla ei ole ansioita, tai jos on, niin vain paikoin. Olen törmännyt jopa suoranaiseen ivaan ja pilkkaan Zafónin kerronnan ja kuvailun tapaa kohtaan.
Asia, joka vaivaa on tämä: Muutamissa blogistanian suurvaltojen osissa henkilöt ovat huomanneet Tuulen varjo -kirjassa juonellisen reiän. Olin tästä tietoinen jo aloittaessani kirjan, siksi tarkkailin juuri tätä mainittua "aukkoa". Tämän ainoan asian suhteen harrastin tiedostettua, kriittistä lukutapaa. Muutoin luin kuin pellossa. (Ontuuko vertaus?)
En huomannut juoniverkossa reikää. Olen huono näissä.
Ja siis Thanks God ja ylistys keskinkertaisuudelle(ni) ... Nautin kirjasta, oleskelin kirjassa. Asuin siinä. Asumisoikeus oli todella pitkä, sillä puoleen väliin saakka luin vain muutama sivu kerrallaan.
Kömmin sivuille kuin peiton mutkaan iltasella.
Tuulen varjo oli karkki, se oli Fazerin salmiakkipussi. Piti saada mutustella ilman kirjallisuuskentän tuomareita, tahnoja ja hammaslankoja.
Kyllähän se on aina ihmismielessä kiusaus ylevöittää itsensä jonnekin massoja korkeammalle. Yksinkertaisimmillaan se tapahtuu kertomalla keskinkertaisille, että juuri lukemamme hieno tarina ei tosiasiassa ole lainkaan hieno. Tulipahan luettua - kirjoitti eräs kuittinaan Tuulen varjosta.
Jotain menetetään, kun tarinankerronta jää ylikriittisten itsensäkorottajakyynikoiden tallattavaksi. Varoitan jokaista minkä tahansa kirjan potentiaalista lukijaa: älkää antako yhdenkään kirjallisuuskriittisyyspyrkyrin erehdyttää itseänne. Toisinaan heidän toimintansa perustuu vain seuraavaan kaavaan.
Pidä siitä, mistä toiset eivät. Erityisesti pidä sellaisesta, mistä ne miljoonat toiset eivät ole koskaan kuulleetkaan. Tee se tiettäväksi. Halveksi hienoisesti suuren joukon suosikkia. Parasta olisi, jos sinulla ei sellaiseen olisi edes tuntumaa.
Massojen tarinat eivät ole sinun. Sinua eivät Carlos Ruiz Zafónit kosketa. Zafónhan on punonut tarinansa ties mitä solmuja käyttämällä ja sinä et sellaiseen punokseen ui.
Uskotaan, uskotaan, on siellä varmasti käyty kirjallisuuskritiikkiluennolla ja parilla muullakin.
Kaikella kunnioituksella monimuotoisuutta kohtaan, laittamatta paremmuusjärjestykseen kykyjä ja kynenemättömyyksiä, mutta se vaan on niin älyttömän mukavaa, kun on tallella kyky lumoutua.
Aivan toinen asia kuin muka-asiantuntijalausunnolla annettu lähes perusteeton tuomio, on kirjan kuin kirjan tutkiminen. Tuulen varjon osalta en ole siihen vielä ainakaan blogistaniassa törmännyt. Kukapa sitä tutkielmaansa tänne muiden kopioitavaksi luovuttaisikaan. :)
Suoraan varjosta ...
-Päinvastoin. Hullu puhuu, pelkuri on hiljaa, viisas kuuntelee.
-Kuka niin on sanonut? Seneca?
Ei. Braulio Recolons, jolla on lihakauppa Calle Aviñónilla ja ilmiömäiset lahjat makkarantekoon ja joka lähtöön sopivan aforismin keksimiseen.
Huomaan närkästyneeni. Eihän minulla ole mitään syytä puolustaa mitään, ketään, ei ketään mitään vastaan. Tuulen varjo ei tarvitse puolustuspuhetta.
Erotuskiini varasin lääkettä. Sitä annostelee Mario Vargas Llosa. Ja kuinka annostelee. Voi käsipäivää, lauseoppi pisteet, pilkut, kaksoispisteet - ne toimivat ihan oman lainsäädäntönsä mukaan, dialogi piiloutuu suoraan kerrontaan ja kaikkea muuta. Muutaman sivun jälkeen huomasin, että ääneenluku auttaa, kun rakenne menee monimutkaiseksi.
Nyt saa illanrauha tulla, saa tulla aurinkoiset iltapäivät. Kirja on. Ja tällä kertaa en etsi juonellista aukkoa.
Lievää ylpeyttä tunnen siitä, että minulla on vuoden -78 painos (Kirjayhtymä Arena)eli ensimmäinen painos. Kannen kuva poikkeaa paljolti myöhemmän painoksen "sammakkoeläin"-kuvasta. Sain sen ystävältä, jolle se oli kulkeutunut jostakin, mutta alunpitäen se on toiminut lainakirjana Kristiinankaupungin kirjastossa. Leiman päällä on toinen leima "SÅLD MYYTY". Takakannen sisäpuolella on tasku ja siellä vanhanaikainen eräpäivän ilmaiseva pahvinen lainauskortti, jossa lukee "POISTETTU -01". Vihreä talo on kulkenut ja nyt se on minulla. HUIKEAA!
Kirja on hyvin luetun näköinen, vai pitäisikö sanoa hyvinluetun ...
En tahdo luopua siitä
Hitaasti ja nautiskellen olen lukenut Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo -kirjaa.
Samalla kun asiat alkavat selvitä, samalla kun tarina kiertyy sinne ja tänne, kulkee menneeseen ja takaisin, minä lukijana hidastelen.
En tahdo pois tästä tarinasta.
Dramatis personae 1966 - viimeinen luku ja arvaan kyllä, että tähän mennessä itse tarina on kerrottu.
Dramatis personae
Määritelmät:
A list of characters in a play, usually arranged in order of first appearance.
Seitsemän sivua jäljellä ...
Samalla kun asiat alkavat selvitä, samalla kun tarina kiertyy sinne ja tänne, kulkee menneeseen ja takaisin, minä lukijana hidastelen.
En tahdo pois tästä tarinasta.
Dramatis personae 1966 - viimeinen luku ja arvaan kyllä, että tähän mennessä itse tarina on kerrottu.
Dramatis personae
Määritelmät:
A list of characters in a play, usually arranged in order of first appearance.
Seitsemän sivua jäljellä ...
perjantai 30. maaliskuuta 2012
Kierrätetty Mr Bones
(Kierrätän vielä yhden Makeeta-blogissani aiemmin julkaistun. Ainoa, mikä tässä postauksessa vaatisi päivittämistä on tuo itseluonnehdinta. Olen aivan liian väsynyt kirjariippuvaiseksi. Onneksi työ lakkaa nyt viikonlopun ajaksi häiritsemästä huveja ja pääsen taas Tuulen varjon pariin. Tosin viimeaikojen lukuvauhti on sen sorttista, että tulen viipymään varjossa erittäin pitkään. Sivu per ilta, sitten jo lamppuni sammuu.)
Fiktiivinen kirjailija C ja Mr Bones
Lyhyt kuvaus kuinka sellaiset päätyvät minulle
Kirja-addiktio lienee sanayhdistelmä, joka kuvaa tämän hetkistä tilaani. Kuten riippuvuuksiin yleensä, tähänkin liittyy tiettyjen toimintojen pakonomainen toistaminen. Asioiden kulkua edeltää usein kotona käytävä harmiton keskustelu:
Lähetääks ulos?
Joo.
Viedään noi kirjaston dvd:t samalla.
Joo.
Ei sit jäädä sinne olee.
Ei.
Kirjastossa asiat etenevät siten, että mieleen tulee ajatus nopeasti katsastaa uutuudet pyörillä varustetusta telineestä. Tuo houkutusten häkkyrähän on asetettu siihen heti silmänkantamaan. Siinä sitten katse nauliintuu johonkin verrattoman hienoon kirjan nimeen. Näin etenee asioiden kulku kohti päätepistettään kuljettaen kirja-addiktia hyllyväliköstä toiseen. Päätepisteessä hän asettaa päivän annoksen lainaustiskille, jossa laite lukee viivakoodit ja jonka jälkeen lukuoikeus siirtyy harmittoman lähtötilanteen henkilölle. Hänelle, jonka piti vain mennä talviseen ulkoilmaan kävelemään.
Kuka on fiktiivinen kirjailija C ?
Sattumalta C on Huonon vuoden päiväkirja -romaanin kirjoittajan sukunimen ensimmäinen kirjain.
J.M.Coetzee.
C:n esseet odottavat minua. Niiden kautta nobelisti "läpivalaisee nykymaailman tilaa armottomasti". Juuri noin takakansi lupaa.
Luvassa on vahvoja mielipiteitä.
Vaikea sanoa, onko kyseessä kirjailijan alter ego vai kuka.
C luotaa tunteiden jäljittelyä. Elämyksiä, jotka ovat matkittua todellisuutta ja eläytymistä. Luvassa on kritiikkiä kaikkea puolinaisesti mietittyä kohtaan. Ja kohde on laaja, koko länsimainen ajattelumaailma.
Kirjan rakenneratkaisu on ilmeisen hankala, mutta ehkä lopussa kiitos seisoo yhdessä siunauksen ja kirouksen, lumouksen ja häpeän kanssa.
Mutta Huonon vuoden päiväkirja saa odottaa, sillä ...
Because Mr Bones is here again.
Sympaattisen, uskollisen koiran ties kuinka mones comeback minun kotiini.
Paul Austerin Timbuktu on kertomus rentturunoilija Willy Christmasin elämän loppuosista. Enemmän vielä se on kertomus koirasta, joka ei puhu, mutta ymmärtää. Kirja on kuin yksinkertainen aikuisten satu, mutta se kätkee sisälleen kaiken tärkeän. Varauksettoman ystävyyden, kielen ja kommunikoinnin olemuksen ja tuonpuoleisen elämän. Kirja tarkastelee tapaa, jolla kulutuskulttuuri on muovanut sosiaalisia suhteita.
Ja entä sitten kirjan nimikkopaikka Timbuktu.
"Sinnehän ihmiset kuoltuaan menivät. Kun heidän sielunsa oli irtautunut ruumiista, ruumis haudattiin maahan ja sielu vilahti toiseen maailmaan. Willy oli jankannut tätä viimeiset viikot, eikä koiralla ollut enää epäilystäkään siitä että toinen maailma oli todella olemassa. Sen nimi oli Timbuktu, ja kaikesta mitä Mr Bones oli onnistunut päättelemään, se tiesi sen sijaitsevan keskellä jotain autiomaata, kaukana New Yorkista ja Baltimoresta, kaukana Puolasta ja kaikista muista kaupungeista, joissa he olivat reissuillaan käyneet. Kerran Willy oli kuvannut sitä ´sielujen keitaaksi´. Toisella kertaa hän oli sanonut: Siitä kohtaa, missä meidän maailman kartta loppuu, Timbuktun kartta alkaa. Jos aikoi päästä sinne, joutui ilmeisesti kulkemaan suunnattoman hiekan ja kuumuuden valtakunnan halki ja ylittämään loputtoman tyhjyyden. Se tuntui Mr Bonesista hirvittävän vaikealta ja epämiellyttävältä taipaleelta, mutta Willy vakuutti ettei se ollut, että koko sen matkan taittamiseen ei mennyt kauempaa kuin yksi silmänräpäys." (Timbuktu/Paul Auster/suom.Arto Virtanen)
Lähettänyt Salli Katriina klo 22.14 0 kommenttia
Fiktiivinen kirjailija C ja Mr Bones
Lyhyt kuvaus kuinka sellaiset päätyvät minulle
Kirja-addiktio lienee sanayhdistelmä, joka kuvaa tämän hetkistä tilaani. Kuten riippuvuuksiin yleensä, tähänkin liittyy tiettyjen toimintojen pakonomainen toistaminen. Asioiden kulkua edeltää usein kotona käytävä harmiton keskustelu:
Lähetääks ulos?
Joo.
Viedään noi kirjaston dvd:t samalla.
Joo.
Ei sit jäädä sinne olee.
Ei.
Kirjastossa asiat etenevät siten, että mieleen tulee ajatus nopeasti katsastaa uutuudet pyörillä varustetusta telineestä. Tuo houkutusten häkkyrähän on asetettu siihen heti silmänkantamaan. Siinä sitten katse nauliintuu johonkin verrattoman hienoon kirjan nimeen. Näin etenee asioiden kulku kohti päätepistettään kuljettaen kirja-addiktia hyllyväliköstä toiseen. Päätepisteessä hän asettaa päivän annoksen lainaustiskille, jossa laite lukee viivakoodit ja jonka jälkeen lukuoikeus siirtyy harmittoman lähtötilanteen henkilölle. Hänelle, jonka piti vain mennä talviseen ulkoilmaan kävelemään.
Kuka on fiktiivinen kirjailija C ?
Sattumalta C on Huonon vuoden päiväkirja -romaanin kirjoittajan sukunimen ensimmäinen kirjain.
J.M.Coetzee.
C:n esseet odottavat minua. Niiden kautta nobelisti "läpivalaisee nykymaailman tilaa armottomasti". Juuri noin takakansi lupaa.
Luvassa on vahvoja mielipiteitä.
Vaikea sanoa, onko kyseessä kirjailijan alter ego vai kuka.
C luotaa tunteiden jäljittelyä. Elämyksiä, jotka ovat matkittua todellisuutta ja eläytymistä. Luvassa on kritiikkiä kaikkea puolinaisesti mietittyä kohtaan. Ja kohde on laaja, koko länsimainen ajattelumaailma.
Kirjan rakenneratkaisu on ilmeisen hankala, mutta ehkä lopussa kiitos seisoo yhdessä siunauksen ja kirouksen, lumouksen ja häpeän kanssa.
Mutta Huonon vuoden päiväkirja saa odottaa, sillä ...
Because Mr Bones is here again.
Sympaattisen, uskollisen koiran ties kuinka mones comeback minun kotiini.
Paul Austerin Timbuktu on kertomus rentturunoilija Willy Christmasin elämän loppuosista. Enemmän vielä se on kertomus koirasta, joka ei puhu, mutta ymmärtää. Kirja on kuin yksinkertainen aikuisten satu, mutta se kätkee sisälleen kaiken tärkeän. Varauksettoman ystävyyden, kielen ja kommunikoinnin olemuksen ja tuonpuoleisen elämän. Kirja tarkastelee tapaa, jolla kulutuskulttuuri on muovanut sosiaalisia suhteita.
Ja entä sitten kirjan nimikkopaikka Timbuktu.
"Sinnehän ihmiset kuoltuaan menivät. Kun heidän sielunsa oli irtautunut ruumiista, ruumis haudattiin maahan ja sielu vilahti toiseen maailmaan. Willy oli jankannut tätä viimeiset viikot, eikä koiralla ollut enää epäilystäkään siitä että toinen maailma oli todella olemassa. Sen nimi oli Timbuktu, ja kaikesta mitä Mr Bones oli onnistunut päättelemään, se tiesi sen sijaitsevan keskellä jotain autiomaata, kaukana New Yorkista ja Baltimoresta, kaukana Puolasta ja kaikista muista kaupungeista, joissa he olivat reissuillaan käyneet. Kerran Willy oli kuvannut sitä ´sielujen keitaaksi´. Toisella kertaa hän oli sanonut: Siitä kohtaa, missä meidän maailman kartta loppuu, Timbuktun kartta alkaa. Jos aikoi päästä sinne, joutui ilmeisesti kulkemaan suunnattoman hiekan ja kuumuuden valtakunnan halki ja ylittämään loputtoman tyhjyyden. Se tuntui Mr Bonesista hirvittävän vaikealta ja epämiellyttävältä taipaleelta, mutta Willy vakuutti ettei se ollut, että koko sen matkan taittamiseen ei mennyt kauempaa kuin yksi silmänräpäys." (Timbuktu/Paul Auster/suom.Arto Virtanen)
Lähettänyt Salli Katriina klo 22.14 0 kommenttia
torstai 29. maaliskuuta 2012
Taikalaatikko
(Tämäkin ilmestynyt aiemmin Makeeta-blogissani, mutta tullut nyt lyhennellen siirretyksi tänne kuvaköyhemmälle puolelle.)
Aloitin eilen Günter Grassin romaanin Taikalaatikko.
Aloittamiseen oli muutamakin syy. Ja aivan kuten kaikki tekosyytkin, ne jotenkin tuulestatemmattuja, toisaalta lapsellisiakin.
Olen useasti kirjastossa pidellyt sitä kädessä ja ajatellut, että koska se kuuluu osana laadukasta proosaa sisältävään Tammen Keltaiseen kirjastoon, sen lukeminen pienentäisi hiukan sitä laatulukemisen lukemattomuuden määrää, joka on tähän mennessä päässyt syntymään. Hidas lukutapa pitkittää yksittäistä kirjanautintoa, mutta määrästä se on auttamattomasti pois.
Taikalaatikko on Keltaisen kirjaston kolmessadasyhdeksäskymmeneskahdeksas kirja, enkä edes uskalla ajatella montako laatuteosta noihin keltaisiin kansiin on vielä senkin jälkeen puettu. Mutta, nyt on kova takaa-ajo päällä.
Jos vain olisinkin tajunnut aikanaan aloittaa jostakin, ihan mistä tahansa, muusta kuin Vanhus ja meri, olisin jo paljon pitemmällä. Tuo kuuluisa klassikko teki niin suuren kynnyksen keltakantisia kohtaan, että vasta Calvinon Jos talviyönä matkamies korjasi tilanteen.
Ehkä tämä oli liian mustavalkoisesti sanottu. Olinhan jo vuosia sitäkin ennen ihastunut ikihyväksi Paul Austerin Timbuktuun ja Tammen keltaiseen sekin kuuluu.
Tässä nyt vaan tulee mieleen, että mikä järjen riemuvoitto oli luetuttaa yläasteen seitsemäsluokkalaisilla Hemingwayn kertomusta kalastajasta, joka sivutolkulla taistelee kalan kanssa. Jos edes olisin ollut poika, jos edes olisin ollut joku onkimatoharrastaja tai muu virveli- ja venefani, mutta kun ei. Juuri 13-vuotiaana kaikki kiinnostava lukuanti tuli Suosikista ja proosapuoltakin parhaimmillaan edusti Harlekin-sarja. Niin että lue siinä sitten Vanhus ja meri. Kaikki kirjan sisään ladattu syvä sisältö meni ihan helmiksi sioille.
Joskus tulee vielä se päivä, että luen sen uudelleen.
Harrastan kuvien näppäilyä. Kyllä, juuri sitä. "Ota kuva, Salli".
"Näppää kuva, Marieechen", huutaa kirjailija ystävättärelleen.
Ote Taikalaatikko romaanista:
... niin Mariechen lupasi: "Joskus minä näytän teille, miten siinä käy, kun jää jäljelle, on vähän vinksahtanut ja näkee sellaista mitä ei ole olemassakaan, ainakaan vielä. Sitä paitsi te olette nyt ihan liian pieniä ymmärtämään ja liian nenäkkäitä ettekä suostu uskomaan, mitä kaikkea minun laatikkoni sylkäisee sisuksistaan, kun sille päälle sattuu ..."
Siinä syyt.
Ja ehkäpä jonain kaukaa häämöttävänä tulevana iltana, läheiseni, ystäväni ja tuttavani vilkkaasti keskustellen muistelevat ällistyttäviä minunkin ihmeotoksiani.
:)
ps. Kirja on niin ihmeellinen kollaasi, että huh! Lopputuloksena saattaa olla läpivalaistuminen.
Aloitin eilen Günter Grassin romaanin Taikalaatikko.
Aloittamiseen oli muutamakin syy. Ja aivan kuten kaikki tekosyytkin, ne jotenkin tuulestatemmattuja, toisaalta lapsellisiakin.
Olen useasti kirjastossa pidellyt sitä kädessä ja ajatellut, että koska se kuuluu osana laadukasta proosaa sisältävään Tammen Keltaiseen kirjastoon, sen lukeminen pienentäisi hiukan sitä laatulukemisen lukemattomuuden määrää, joka on tähän mennessä päässyt syntymään. Hidas lukutapa pitkittää yksittäistä kirjanautintoa, mutta määrästä se on auttamattomasti pois.
Taikalaatikko on Keltaisen kirjaston kolmessadasyhdeksäskymmeneskahdeksas kirja, enkä edes uskalla ajatella montako laatuteosta noihin keltaisiin kansiin on vielä senkin jälkeen puettu. Mutta, nyt on kova takaa-ajo päällä.
Jos vain olisinkin tajunnut aikanaan aloittaa jostakin, ihan mistä tahansa, muusta kuin Vanhus ja meri, olisin jo paljon pitemmällä. Tuo kuuluisa klassikko teki niin suuren kynnyksen keltakantisia kohtaan, että vasta Calvinon Jos talviyönä matkamies korjasi tilanteen.
Ehkä tämä oli liian mustavalkoisesti sanottu. Olinhan jo vuosia sitäkin ennen ihastunut ikihyväksi Paul Austerin Timbuktuun ja Tammen keltaiseen sekin kuuluu.
Tässä nyt vaan tulee mieleen, että mikä järjen riemuvoitto oli luetuttaa yläasteen seitsemäsluokkalaisilla Hemingwayn kertomusta kalastajasta, joka sivutolkulla taistelee kalan kanssa. Jos edes olisin ollut poika, jos edes olisin ollut joku onkimatoharrastaja tai muu virveli- ja venefani, mutta kun ei. Juuri 13-vuotiaana kaikki kiinnostava lukuanti tuli Suosikista ja proosapuoltakin parhaimmillaan edusti Harlekin-sarja. Niin että lue siinä sitten Vanhus ja meri. Kaikki kirjan sisään ladattu syvä sisältö meni ihan helmiksi sioille.
Joskus tulee vielä se päivä, että luen sen uudelleen.
Harrastan kuvien näppäilyä. Kyllä, juuri sitä. "Ota kuva, Salli".
"Näppää kuva, Marieechen", huutaa kirjailija ystävättärelleen.
Ote Taikalaatikko romaanista:
... niin Mariechen lupasi: "Joskus minä näytän teille, miten siinä käy, kun jää jäljelle, on vähän vinksahtanut ja näkee sellaista mitä ei ole olemassakaan, ainakaan vielä. Sitä paitsi te olette nyt ihan liian pieniä ymmärtämään ja liian nenäkkäitä ettekä suostu uskomaan, mitä kaikkea minun laatikkoni sylkäisee sisuksistaan, kun sille päälle sattuu ..."
Siinä syyt.
Ja ehkäpä jonain kaukaa häämöttävänä tulevana iltana, läheiseni, ystäväni ja tuttavani vilkkaasti keskustellen muistelevat ällistyttäviä minunkin ihmeotoksiani.
:)
ps. Kirja on niin ihmeellinen kollaasi, että huh! Lopputuloksena saattaa olla läpivalaistuminen.
Laukustani ilmestyi Kurt Vonnegut (uusinta)
(Tämä on nyt pahimman luokan kierrätystä, mutta kun Makeeta-blogini yrittää profiloitu kuvablogiksi ja tämä taas juttupuolen sivuksi, niin teen jälkikäteissiirron sieltä tänne.
Seuraava kirjoitelma on siis jo kertaalleen ilmestynyt toisessa blogissani. Suokaa tämä seikka anteeksi.)
Laukustani ilmestyi Kurt Vonnegut ja Nukkavierun kodin Myyrä
Hyvä lukijani. Minulla oli vakaa tarkoitus tänään esitellä itseni. Kaikki se oleellisin eli vaatteet, vaatteet, vaatteet, meikit ja korut. Oliko jotain muuta. No, tottahan toki. Asukokonaisuudet ja kodin sisustusratkaisut. Ja merkit ja ostospaikat. Hyvä lukijani, oletko edes siellä. Oih ja voih, kuka lukee blogia, josta puuttuu päivän asu -postaukset.
Jos siellä jossain kuitenkin on teitä jokunen muutama, niin malttakaahan mielenne. Olen nimittäin niin innoissani tämän päivän löydöistä, että jo pelkästään niiden hypistely vaatii seurakseen kahvikupposen ja palan Fazerin tummaa suklaata.
Ja käyhän se esittely näinkin. Mutkan kautta.
Johdantoja, alkusanoja, esipuheita, takakannen tekstejä, selkämyksiä ja kansikuvia. Sanoja, sanoja, sanoja, lauseita, lukuja, otsikoita, ja sivuja sivukaupalla.
Kirjoja. Löysin luettuja ja lukemattomia kirjoja.
Kävin kirjastossa ja mieli on avoin kaikille niille ajatuksille ja tarinoille, joita jokut on vaivautuneet kirjaamaan ylös.
Lähdetään alusta. Itseäni vaivaava tyhjän paperin kammotus on tältä erää selätetty ja nythän sitten sanaa tulee solkenaan.
Siksi tähän hetkeen sopiikin esitellä juuri tämä kirja.
Aloittamisen taiat (Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi)
Kirjaan on poimittu neljäsataa aloitusta. Hyvien teosten aloituksia. Aloittamisen taiat kirjassa on itsessäänkin aloitus, ja aloituksen ja ensimmäisen luvun väliin jäävällä sivulla on sitaatti. "Mieheni, joka on tuomari, luki tämän alun ja sanoi että se on mahdoton ja naurettava."
Makeeta!
Olen myyty tälle alkujen kirjalle. Ja miten sattuukaan, että kirja alun alkaen aukeaa tällaisesta kohdasta.
"Minun piti tavata äiti kahvilassa lähellä merta."
Kirja, joka sisälsi tämän alun, löytyi joulun alla paikkakunnan pienen pienestä ja ainoasta kirjakaupasta. Ehdin tuskin vilkaista sitä ennen sen päätymistä ystävälle lahjaksi.
Tämän maailman tärkeimmät asiat.
Muistan alut.
Ja nimet. Mahdollisten maailmojen paikka, Vaaksan päässä taivaasta ...
Ihanaa, vähän niinkuin katselisi vitriinin kauniisti päällystettyjä leivosherkkuja.
Takaisin kirjastolaukkuun. Ainakin viidennen kerran saapuu kotiini Michel Tournier kuninkaineen. Kolmen kuninkaan kumarrus kuuluu joulun jälkimaininkeihin yhtä pitävästi kuin Ihmiset suviyössä kesän kukkeuteen.
Ei ole enää yllätys, että kuninkaita olikin neljä, mutta kirja on niin syvä ja yhdellä lukukerralla tutkimaton, että siihen täytyy palata tasaisin väliajoin.
Kurt Vonnegut: Maaton mies. Huolimatta siitä, että saan ikäviä väristyksiä sanasta essee, tämä esseekokoelma sopinee lukea. Kirja lähti mukaan ainoastaan yhdestä syystä. Pikaselailu pysähtyi sivulle 31, lukuun 3. Luin siitä seuraavat asiat;
"Nyt sitten luovan kirjoittamisen oppitunti. Ensimmäinen sääntö: Älä käytä puolipisteitä. Ne ovat transvestiitteja hermafrodiitteja eivätkä edusta yhtään mitään."
Hui. Kun jo aikoja sitten välimerkkiepävarmuuteni päivinä bongasin puolipisteen, olen sitä ahkerasti käyttänyt sopivissa ja sopimattomissa paikoissa. Paljon.
Anteeksi Kurt. Nyt se loppuu. Ei enää ikinä.
Melkeen ikinä.
En malta olla jäljentämättä tähän yhtä kirjan sitaattia.
"Peculiar travel suggestions are dancing lessons from God." -Bokonon
Minullekin on osunut muutama tanssitunti. :)
Kirjalaukussa on tiiliskivi. Tiiliskiviteos on siitä hyvä, että pelkästään sen ahkera kannattelu tuottaa lähes saman kuin käsien ensimmäinen asento balettitunnilla. No, ei aivan. Mutta kun Maailman runosydän tarjoilee minulle lähes nimikkorunon "Sally", kohoan korkeuksiin. No en ihan, mutta puolivarpaille, demi-pointe.
Englantilaisen Paul Durcan (suom. Janne Tarmio) Sally -niminen runo alkaa näin:
Sally, sinun kanssasi olin onnellinen.
Silti rautatieaseman likainen kahvila -
hetket ennen sarastusta tupakantuhkan ja kahvitahrojen
kirjomassa pöydässä -
oli kaikki mitä meillä oli yhteisestä kodista.
Vielä kaksi.
Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen Satupuu. Sitä on helppo kannatella. Ja pitää samalla itseään hetken pienenä tyttönä. Ja joskus kannattaa kannatella aikaa, jolloin ei vielä ollut kasaantunut liiaksi kannateltavaa tai kanneltavaa.
Sun pilviäsi paimennan
Prinssi Sebuses.
Katso, näin mä puhallan
puh-puh, näetkös auringon?
Se kultaomenasi on,
oi prinssi onneton!
Viimeinen esiteltävä laukun aarre on tarina Myyrästä, Rotasta, Mäyrästä ja Herra Rupikonnasta.
Kaislikko ei lakkaa suhisemasta. Pitää vain osata kulkea joen rantaan.
Kaislikossa suhisee Kenneth Grahame
Kuvitus Ernest H. Shepard
Seuraava kirjoitelma on siis jo kertaalleen ilmestynyt toisessa blogissani. Suokaa tämä seikka anteeksi.)
Laukustani ilmestyi Kurt Vonnegut ja Nukkavierun kodin Myyrä
Hyvä lukijani. Minulla oli vakaa tarkoitus tänään esitellä itseni. Kaikki se oleellisin eli vaatteet, vaatteet, vaatteet, meikit ja korut. Oliko jotain muuta. No, tottahan toki. Asukokonaisuudet ja kodin sisustusratkaisut. Ja merkit ja ostospaikat. Hyvä lukijani, oletko edes siellä. Oih ja voih, kuka lukee blogia, josta puuttuu päivän asu -postaukset.
Jos siellä jossain kuitenkin on teitä jokunen muutama, niin malttakaahan mielenne. Olen nimittäin niin innoissani tämän päivän löydöistä, että jo pelkästään niiden hypistely vaatii seurakseen kahvikupposen ja palan Fazerin tummaa suklaata.
Ja käyhän se esittely näinkin. Mutkan kautta.
Johdantoja, alkusanoja, esipuheita, takakannen tekstejä, selkämyksiä ja kansikuvia. Sanoja, sanoja, sanoja, lauseita, lukuja, otsikoita, ja sivuja sivukaupalla.
Kirjoja. Löysin luettuja ja lukemattomia kirjoja.
Kävin kirjastossa ja mieli on avoin kaikille niille ajatuksille ja tarinoille, joita jokut on vaivautuneet kirjaamaan ylös.
Lähdetään alusta. Itseäni vaivaava tyhjän paperin kammotus on tältä erää selätetty ja nythän sitten sanaa tulee solkenaan.
Siksi tähän hetkeen sopiikin esitellä juuri tämä kirja.
Aloittamisen taiat (Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi)
Kirjaan on poimittu neljäsataa aloitusta. Hyvien teosten aloituksia. Aloittamisen taiat kirjassa on itsessäänkin aloitus, ja aloituksen ja ensimmäisen luvun väliin jäävällä sivulla on sitaatti. "Mieheni, joka on tuomari, luki tämän alun ja sanoi että se on mahdoton ja naurettava."
Makeeta!
Olen myyty tälle alkujen kirjalle. Ja miten sattuukaan, että kirja alun alkaen aukeaa tällaisesta kohdasta.
"Minun piti tavata äiti kahvilassa lähellä merta."
Kirja, joka sisälsi tämän alun, löytyi joulun alla paikkakunnan pienen pienestä ja ainoasta kirjakaupasta. Ehdin tuskin vilkaista sitä ennen sen päätymistä ystävälle lahjaksi.
Tämän maailman tärkeimmät asiat.
Muistan alut.
Ja nimet. Mahdollisten maailmojen paikka, Vaaksan päässä taivaasta ...
Ihanaa, vähän niinkuin katselisi vitriinin kauniisti päällystettyjä leivosherkkuja.
Takaisin kirjastolaukkuun. Ainakin viidennen kerran saapuu kotiini Michel Tournier kuninkaineen. Kolmen kuninkaan kumarrus kuuluu joulun jälkimaininkeihin yhtä pitävästi kuin Ihmiset suviyössä kesän kukkeuteen.
Ei ole enää yllätys, että kuninkaita olikin neljä, mutta kirja on niin syvä ja yhdellä lukukerralla tutkimaton, että siihen täytyy palata tasaisin väliajoin.
Kurt Vonnegut: Maaton mies. Huolimatta siitä, että saan ikäviä väristyksiä sanasta essee, tämä esseekokoelma sopinee lukea. Kirja lähti mukaan ainoastaan yhdestä syystä. Pikaselailu pysähtyi sivulle 31, lukuun 3. Luin siitä seuraavat asiat;
"Nyt sitten luovan kirjoittamisen oppitunti. Ensimmäinen sääntö: Älä käytä puolipisteitä. Ne ovat transvestiitteja hermafrodiitteja eivätkä edusta yhtään mitään."
Hui. Kun jo aikoja sitten välimerkkiepävarmuuteni päivinä bongasin puolipisteen, olen sitä ahkerasti käyttänyt sopivissa ja sopimattomissa paikoissa. Paljon.
Anteeksi Kurt. Nyt se loppuu. Ei enää ikinä.
Melkeen ikinä.
En malta olla jäljentämättä tähän yhtä kirjan sitaattia.
"Peculiar travel suggestions are dancing lessons from God." -Bokonon
Minullekin on osunut muutama tanssitunti. :)
Kirjalaukussa on tiiliskivi. Tiiliskiviteos on siitä hyvä, että pelkästään sen ahkera kannattelu tuottaa lähes saman kuin käsien ensimmäinen asento balettitunnilla. No, ei aivan. Mutta kun Maailman runosydän tarjoilee minulle lähes nimikkorunon "Sally", kohoan korkeuksiin. No en ihan, mutta puolivarpaille, demi-pointe.
Englantilaisen Paul Durcan (suom. Janne Tarmio) Sally -niminen runo alkaa näin:
Sally, sinun kanssasi olin onnellinen.
Silti rautatieaseman likainen kahvila -
hetket ennen sarastusta tupakantuhkan ja kahvitahrojen
kirjomassa pöydässä -
oli kaikki mitä meillä oli yhteisestä kodista.
Vielä kaksi.
Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen Satupuu. Sitä on helppo kannatella. Ja pitää samalla itseään hetken pienenä tyttönä. Ja joskus kannattaa kannatella aikaa, jolloin ei vielä ollut kasaantunut liiaksi kannateltavaa tai kanneltavaa.
Sun pilviäsi paimennan
Prinssi Sebuses.
Katso, näin mä puhallan
puh-puh, näetkös auringon?
Se kultaomenasi on,
oi prinssi onneton!
Viimeinen esiteltävä laukun aarre on tarina Myyrästä, Rotasta, Mäyrästä ja Herra Rupikonnasta.
Kaislikko ei lakkaa suhisemasta. Pitää vain osata kulkea joen rantaan.
Kaislikossa suhisee Kenneth Grahame
Kuvitus Ernest H. Shepard
torstai 15. maaliskuuta 2012
S.S. suljettu suukolla
Flunssan lamauttamana kykenee vain vähäisiin suorituksiin. Vähäisiin ajatuksiin ja lyhyisiin lauseisiin. Olotilaan sopii pieni, mutta paksu lyhytlauseinen kirja "12.000 syytä olla onnellinen". Itse en juurikaan nyt keksi yhtään onnellisuussyytä, koska flunssa kattaa tällä hetkellä koko elämäni. Uskon silti, että olen joskus ollut onnellinen ja tulen heti tämän jyskyttävän kipuisen tukkosen olon jälkeen olemaan vielä entistäkin onnellisempi.
Kirjaan.
Takakansi:
Mitä yhteistä on rakkausrunoilla, Casablanca-elokuvilla, hiekkalinnoilla, mansikoilla ja kermavaahdolla, taikuriesityksillä, intohimolla, vastakeitetyn kahvin tuoksulla, kevätesikoilla, flirttailulla, parhaimpiinsa pynttäytymisellä ja Frank Sinatran levyillä.
En tiedä.
Ne tekevät elämästä elämisen arvoista.
Omassa takakannessasi on tällä hetkellä tämmöinen teksti:
Mitä yhteistä on pääkivulla, nuhalla, kurkkukivulla, särkylääkkeillä, lääkärissäkäynneillä, pitkällä yskänpuuskalla, nenäsumutteilla, käytetyillä nenäliinoilla, kulahtaneisiin pitkiksiin ja nukkaiseen neuletakkiin pukeutumisella
No, vastaus on sama. Ne tekevät elämästä elämisen arvoista.
Barbara Ann Kipfer on yhdysvaltalainen kielitieteen tohtori, leksikografi. Ja ainakin kirjan ilmestymisen aikoihin hänelle on kotipaikaksi merkitty Connecticutin Milford. (Pakko kurkistaa kartalta. Google mapin avulla kävin Noble Avenuella. Paikan valitsin ihan randomilla. Somalta näytti.
Alkuteos on nimeltään "14 000 things to be happy about". Eri määrä kuin minun teoksessani! Saattaako olettaa, että näin suomalaisille 12 000 syytä onnellisuuteen on jo ihan yläkantissa. Vai tekeekö käännös tällaisia kahdentuhannen ihmeitä.
Minulla on vuoden -94 painos. Sen jälkeenkin niitä on varmaan painettu. Painettu ja levitetty kaikkien onnellisuuskirjoista allergiaa saavien kiusaksi.
On ihmeellistä, että joku on lapsesta saakka kirjannut ylös iloatuottavia pikkuasioita. Suora lainaus Ann Kipferin kirjan käännöksestä: Aloitin kuudesluokkalaisena pienellä kierrelehtiöllä, siirryin myöhemmin isoihin vihkoihin ja lopulta mikrotietokoneeseen ( - - ).
Minäkin olen huomannut elämän pikkuasioita ja nauttinut niistä, mutta en ole tullut kirjoittaneeksi niitä ylös. Tähän liittyvä seikka: kuudesluokkalaisena alkoi murrosikä puskea päällä. Sitä seuraavina vuosina oli suotavaa kirjoittaa ylös vain kaikkein angstaavimmat ajatuset, murhe, nolot sattumukset, viha ja raivo sekä riutuvan ihastumistunteen tuska. Ja kaikenlaista pateettista höpinää. Kukaan ei koskaan neuvonut kirjoittamaan pikkuseikkoja ylös. Opin näkemään puutteita, virheitä ja sitä, miten asioiden pitäisi olla, minkälainen minusta pitäisi tulla. Ja mitkä asiat ovat hyvin ja sillä siisti.
Ei ollut kierrevihkoa.
Kirjaan.
Yli 550 sivua, mutta poimin jotain.
aamiainen pyjama päällä
se miltä matto tuntuu paljaissa jaloissa
pieni soittorasia, joka soittaa Tonava kaunoista ja jotain La Traviatan kappaletta
Vielä muutama onnellisuutta antava pikkuseikka Ann Kipferiltä
se että jollakulla pyyhkii hyvin
lapsena komerossa leikkiminen
myrskyt vesilasissa
vauvan haukotus
S.S. (lyhenne kirjeen lopussa): suljettu suukolla
Kirjaan.
Takakansi:
Mitä yhteistä on rakkausrunoilla, Casablanca-elokuvilla, hiekkalinnoilla, mansikoilla ja kermavaahdolla, taikuriesityksillä, intohimolla, vastakeitetyn kahvin tuoksulla, kevätesikoilla, flirttailulla, parhaimpiinsa pynttäytymisellä ja Frank Sinatran levyillä.
En tiedä.
Ne tekevät elämästä elämisen arvoista.
Omassa takakannessasi on tällä hetkellä tämmöinen teksti:
Mitä yhteistä on pääkivulla, nuhalla, kurkkukivulla, särkylääkkeillä, lääkärissäkäynneillä, pitkällä yskänpuuskalla, nenäsumutteilla, käytetyillä nenäliinoilla, kulahtaneisiin pitkiksiin ja nukkaiseen neuletakkiin pukeutumisella
No, vastaus on sama. Ne tekevät elämästä elämisen arvoista.
Barbara Ann Kipfer on yhdysvaltalainen kielitieteen tohtori, leksikografi. Ja ainakin kirjan ilmestymisen aikoihin hänelle on kotipaikaksi merkitty Connecticutin Milford. (Pakko kurkistaa kartalta. Google mapin avulla kävin Noble Avenuella. Paikan valitsin ihan randomilla. Somalta näytti.
Alkuteos on nimeltään "14 000 things to be happy about". Eri määrä kuin minun teoksessani! Saattaako olettaa, että näin suomalaisille 12 000 syytä onnellisuuteen on jo ihan yläkantissa. Vai tekeekö käännös tällaisia kahdentuhannen ihmeitä.
Minulla on vuoden -94 painos. Sen jälkeenkin niitä on varmaan painettu. Painettu ja levitetty kaikkien onnellisuuskirjoista allergiaa saavien kiusaksi.
On ihmeellistä, että joku on lapsesta saakka kirjannut ylös iloatuottavia pikkuasioita. Suora lainaus Ann Kipferin kirjan käännöksestä: Aloitin kuudesluokkalaisena pienellä kierrelehtiöllä, siirryin myöhemmin isoihin vihkoihin ja lopulta mikrotietokoneeseen ( - - ).
Minäkin olen huomannut elämän pikkuasioita ja nauttinut niistä, mutta en ole tullut kirjoittaneeksi niitä ylös. Tähän liittyvä seikka: kuudesluokkalaisena alkoi murrosikä puskea päällä. Sitä seuraavina vuosina oli suotavaa kirjoittaa ylös vain kaikkein angstaavimmat ajatuset, murhe, nolot sattumukset, viha ja raivo sekä riutuvan ihastumistunteen tuska. Ja kaikenlaista pateettista höpinää. Kukaan ei koskaan neuvonut kirjoittamaan pikkuseikkoja ylös. Opin näkemään puutteita, virheitä ja sitä, miten asioiden pitäisi olla, minkälainen minusta pitäisi tulla. Ja mitkä asiat ovat hyvin ja sillä siisti.
Ei ollut kierrevihkoa.
Kirjaan.
Yli 550 sivua, mutta poimin jotain.
aamiainen pyjama päällä
se miltä matto tuntuu paljaissa jaloissa
pieni soittorasia, joka soittaa Tonava kaunoista ja jotain La Traviatan kappaletta
Vielä muutama onnellisuutta antava pikkuseikka Ann Kipferiltä
se että jollakulla pyyhkii hyvin
lapsena komerossa leikkiminen
myrskyt vesilasissa
vauvan haukotus
S.S. (lyhenne kirjeen lopussa): suljettu suukolla
tiistai 27. joulukuuta 2011
Yksi kolmesta Paavosta
Jos se minusta olisi ollut kiinni, niin kvartettimme olisi laulanut yhdelle heistä.
Kaikki alkoi siitä, kun yhden Paavoista tiedettiin suunnittelevan vierailua entiselle kunnantalolle. Tämän entisen K:n kunnan väestöstä ainakin 97 prosenttia kutsuu rakennusta entiseksi kunnantaloksi. Menee muutama sukupolvi, ennen kuin uusi nimi otetaan käyttöön. Aluetoimisto – eihän siinä ole mitään vastakaikua.
Olin tutkaillut vaalikiertueaikataulua ja laskeskellut, että kovin on tiukkaan pakattu päivä. Hyvä jos keikkabussissa kerkiää kahden kylän välillä voikkuleivän haukata. Mikä siis olisikaan ehdokkaalle virkistävämpää kuin laulu. Olin kaavaillut kahta kappaletta. Heti tilaisuuden alkuun mielet ylentävä ”Sulle salaisuuden kertoa mä voisin”. Siinä se on rivien välissä poliittinenkin sanoma, jos niikseen tulee.
Mä yhä ihannetta vuotan, hän missä oisikaan.
Pakollisten puheiden ja kansa kysyy -osion jälkeen, kvartetti olisi sitten tyylillä saatellut ehdokkaan matkaan. Matalassa entisessä kunnantalon aulassa olisi kuultu neliäänisen soinnikas ”We'll meet again”.
Vain aivan hienovarainen kultivoitunut vihjaus ehkäpä linnanjuhlien kutsuvieraslistaa ajatellen.
We'll meet again, don't know where, don't know when, but I know we'll meet again some sunny day.
Jos niikseen tulee.
Mutta ei.
Mikään ei toteutunut.
Ei yllätys. Ei mielen ylennys, ei ihanteen vuottaminen, ei linnan juhliin pääsy eikä edes sunny day. Kolme neljäsosaa kvartetista estyi. Ja asian tiimoilla lähestyttiin jopa poliittista teemaa, kun ilmoille heitettiin, että jos yhdelle Paavolle lauletaan, niin sitten kahdelle muullekin. En ollut ajatellut asiaa näin vakavasti tasa-arvon kannalta.
Jos se vain minusta olisi ollut kiinni, niin ... yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.
Kaikki alkoi siitä, kun yhden Paavoista tiedettiin suunnittelevan vierailua entiselle kunnantalolle. Tämän entisen K:n kunnan väestöstä ainakin 97 prosenttia kutsuu rakennusta entiseksi kunnantaloksi. Menee muutama sukupolvi, ennen kuin uusi nimi otetaan käyttöön. Aluetoimisto – eihän siinä ole mitään vastakaikua.
Olin tutkaillut vaalikiertueaikataulua ja laskeskellut, että kovin on tiukkaan pakattu päivä. Hyvä jos keikkabussissa kerkiää kahden kylän välillä voikkuleivän haukata. Mikä siis olisikaan ehdokkaalle virkistävämpää kuin laulu. Olin kaavaillut kahta kappaletta. Heti tilaisuuden alkuun mielet ylentävä ”Sulle salaisuuden kertoa mä voisin”. Siinä se on rivien välissä poliittinenkin sanoma, jos niikseen tulee.
Mä yhä ihannetta vuotan, hän missä oisikaan.
Pakollisten puheiden ja kansa kysyy -osion jälkeen, kvartetti olisi sitten tyylillä saatellut ehdokkaan matkaan. Matalassa entisessä kunnantalon aulassa olisi kuultu neliäänisen soinnikas ”We'll meet again”.
Vain aivan hienovarainen kultivoitunut vihjaus ehkäpä linnanjuhlien kutsuvieraslistaa ajatellen.
We'll meet again, don't know where, don't know when, but I know we'll meet again some sunny day.
Jos niikseen tulee.
Mutta ei.
Mikään ei toteutunut.
Ei yllätys. Ei mielen ylennys, ei ihanteen vuottaminen, ei linnan juhliin pääsy eikä edes sunny day. Kolme neljäsosaa kvartetista estyi. Ja asian tiimoilla lähestyttiin jopa poliittista teemaa, kun ilmoille heitettiin, että jos yhdelle Paavolle lauletaan, niin sitten kahdelle muullekin. En ollut ajatellut asiaa näin vakavasti tasa-arvon kannalta.
Jos se vain minusta olisi ollut kiinni, niin ... yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.
Valo- ja muita olosuhteita
Olin tänä vuonna kolmessa joulutilaisuudessa. No .. neljässä, jos kvartetin pikkujoulu lasketaan mukaan. Kyllä se lasketaan.
Mielen päällä on nyt ensisijaisesti valot. Mutta myös toissijaisesti sekalainen "muu".
Neljä eri valaistusolosuhdetta.
Konsertti, jossa laulaa entinen tangokuningas sisaruksineen.
Lavalla on valot, mutta yleisö peittyy hämärään. Oikein hyvä. Yhteislaulun ajaksi valaistusta salin puolelle lisätään, mutta muuten voi ihmispoloinen olla näkymätön. Se on erittäin ja ihan kauheankin hyvä, sillä päällä sattuu olemaan yhdistelmä, joka toimii: liian lyhyt hame ja sukkahousuissa silmäpako. Pako alkoi, kun vasemman jalan talvisaappaan vetoketjun reuna osui oikean polven päälle.
Pitääkö sitä aina istua jalat ristissä!
Kirkko ja kauneimmat joululaulut.
Keskipohjalainen vanha kirkko, kynttilöitä ja - olen melko varma - tekokuusi! Kynttilöistä huolimatta kirkas valaistus, sillä kauneimmissa joululauluissa kaikki laulut lauletaan vihkosista, koska - siltä tuntuu - kukaan ei osaa enää tutuimpienkaan laulujen sanoja ulkoa. No, valaistus on perusteltu, mutta vie tunnelmaa. Edes kuoroesitysten aikana olisi voinut olla vähemmän kirkasta. No, mutta ei ainakaan tule kaamosmasennusta. Ei myöskään turhaa hitautta, sillä kanttorimme käsissä kauneimmat joululaulut kulkevat vikkeläään. Ylinopeussakot jos voisi antaa, niin lappunen ainakin Joulukirkkoon-kappaleesta. Se on se laulu, missä mainitaan Juhani ja Liisi, vesimalja, ruuna ja virsta vielä, karhuntalja ja sen semmoista. Luultavasti kanttorin jokavuotinen nopeusbravuuri, mutta veikkaanpa vain, että tänä vuonna tuli ennätys.
Kirkossa ei enää veisaa hitaanlainen pimeän pirtin kansa, vaan verkkainenkin isäntämies tempaistaan nopeaan tahditukseen pyhän kirkasvalohoidon alaisuudessa.
Yläkoulun joulujuhla.
Iso sali, jonka toinen puolisko sädehtii loisteputkiston kaikenpaljastavassa valkoisuudessa. Varojen puute, ajan rajallisuus ja ne muut mahdolliset syyt. Kuitenkin. Loisteputki on vääjäämättä paha tunnelmasyöppö. Eihän edes nolostunut murrosikäisen vanhempi pääse huomaamattomasti paikalleen livahtamaan.
Ja vähän laulamisesta. Jos juhlaan tulijoille on jaettu laulunsanat, niin yksikään kansankynttilä, vanhempi, mummo tai pappa ei enää osaa vanhaa tuttua laulua ulkoa. Lappusta tuijotetaan ja ulkoamuistamisen perinne katkaistaan näin myös koulun toimesta.
Pikkujouluillallinen paikallisen pikkukaupungin paikallisessa.
Istumme niin kutsuttuun loosiin. Miksiköhän sillä on sama nimi kuin vapaamuurareiden kokoontumispaikalla? En tiedä, mutta kuitenkin .. tällaisessa melko hämärässä osastossa oleskelemme. Pöydällä palaa kynttilä. Katselen aikani ruokalistaa, enkä näe mitään. Seinässä on himmeä lamppu, mutta joutuisin kurottamaan kvartetin yhden neljännesosan ylitse ylettääkseni viemään sekä ruokalistan että itseni valon tykö. Osin näkemistä vaikeuttaa se, että lista osoittautuu ruotsinkieliseksi. Vaihdan listaa kvartettimme bättre folkiin kuuluvan jäsenen kanssa, mutta edelleenkin näen vain kuvat. Jos ottaisin menun mukaan ja kävelisin vessaan, voisin siellä käsienpesualtaiden luona tutkailla talon illallistarjontaa.
...Eikä mulla ole huono näkö!
Tai no, ehkä vain en ole silmälasi-ihmisiä.
Mielen päällä on nyt ensisijaisesti valot. Mutta myös toissijaisesti sekalainen "muu".
Neljä eri valaistusolosuhdetta.
Konsertti, jossa laulaa entinen tangokuningas sisaruksineen.
Lavalla on valot, mutta yleisö peittyy hämärään. Oikein hyvä. Yhteislaulun ajaksi valaistusta salin puolelle lisätään, mutta muuten voi ihmispoloinen olla näkymätön. Se on erittäin ja ihan kauheankin hyvä, sillä päällä sattuu olemaan yhdistelmä, joka toimii: liian lyhyt hame ja sukkahousuissa silmäpako. Pako alkoi, kun vasemman jalan talvisaappaan vetoketjun reuna osui oikean polven päälle.
Pitääkö sitä aina istua jalat ristissä!
Kirkko ja kauneimmat joululaulut.
Keskipohjalainen vanha kirkko, kynttilöitä ja - olen melko varma - tekokuusi! Kynttilöistä huolimatta kirkas valaistus, sillä kauneimmissa joululauluissa kaikki laulut lauletaan vihkosista, koska - siltä tuntuu - kukaan ei osaa enää tutuimpienkaan laulujen sanoja ulkoa. No, valaistus on perusteltu, mutta vie tunnelmaa. Edes kuoroesitysten aikana olisi voinut olla vähemmän kirkasta. No, mutta ei ainakaan tule kaamosmasennusta. Ei myöskään turhaa hitautta, sillä kanttorimme käsissä kauneimmat joululaulut kulkevat vikkeläään. Ylinopeussakot jos voisi antaa, niin lappunen ainakin Joulukirkkoon-kappaleesta. Se on se laulu, missä mainitaan Juhani ja Liisi, vesimalja, ruuna ja virsta vielä, karhuntalja ja sen semmoista. Luultavasti kanttorin jokavuotinen nopeusbravuuri, mutta veikkaanpa vain, että tänä vuonna tuli ennätys.
Kirkossa ei enää veisaa hitaanlainen pimeän pirtin kansa, vaan verkkainenkin isäntämies tempaistaan nopeaan tahditukseen pyhän kirkasvalohoidon alaisuudessa.
Yläkoulun joulujuhla.
Iso sali, jonka toinen puolisko sädehtii loisteputkiston kaikenpaljastavassa valkoisuudessa. Varojen puute, ajan rajallisuus ja ne muut mahdolliset syyt. Kuitenkin. Loisteputki on vääjäämättä paha tunnelmasyöppö. Eihän edes nolostunut murrosikäisen vanhempi pääse huomaamattomasti paikalleen livahtamaan.
Ja vähän laulamisesta. Jos juhlaan tulijoille on jaettu laulunsanat, niin yksikään kansankynttilä, vanhempi, mummo tai pappa ei enää osaa vanhaa tuttua laulua ulkoa. Lappusta tuijotetaan ja ulkoamuistamisen perinne katkaistaan näin myös koulun toimesta.
Pikkujouluillallinen paikallisen pikkukaupungin paikallisessa.
Istumme niin kutsuttuun loosiin. Miksiköhän sillä on sama nimi kuin vapaamuurareiden kokoontumispaikalla? En tiedä, mutta kuitenkin .. tällaisessa melko hämärässä osastossa oleskelemme. Pöydällä palaa kynttilä. Katselen aikani ruokalistaa, enkä näe mitään. Seinässä on himmeä lamppu, mutta joutuisin kurottamaan kvartetin yhden neljännesosan ylitse ylettääkseni viemään sekä ruokalistan että itseni valon tykö. Osin näkemistä vaikeuttaa se, että lista osoittautuu ruotsinkieliseksi. Vaihdan listaa kvartettimme bättre folkiin kuuluvan jäsenen kanssa, mutta edelleenkin näen vain kuvat. Jos ottaisin menun mukaan ja kävelisin vessaan, voisin siellä käsienpesualtaiden luona tutkailla talon illallistarjontaa.
...Eikä mulla ole huono näkö!
Tai no, ehkä vain en ole silmälasi-ihmisiä.
perjantai 23. joulukuuta 2011
Muistoja Krunikasta, osa 4.
Kruunuhaan kodin joulukuusi.
Se tuli mieleen siitä, kun ystäväni Gun toi meille joulunalusviikolla lähes kaikkien aikojen sopusuhtaisimman kuusen. Kuusi olisi edelleen joka suhteessa suhtainen, jos en olisi mennyt liikuttamaan sitä jalkaan asettelun jälkeen. Liikutuksen jälkeen siihen tuli lievää kaltevuutta. Mutta vähän vasemmalle viettäenkin se on ihan täydellinen kuusi.
Joka Tervasaaren tietää, tietää mattolaiturit, Liisanpuistikon ja ehkä sen, että ainakin kauan sitten jossain niillä main myytiin joulukuusia. Mielikuva on sellaisesta, että kuusia olisi kaupiteltu aivan Tervasaareen johtavan tien alkupäässä lähellä laitureita. Oliko toisella puolella venelaituri? Varmasti oli, sillä se oli toistuvan putoamisuneni tapahtumapaikka.
Joulukuusi siis haettiin sieltä Tervasaaren ja Liisapuistikon tienoilta.
Mariankadun kodin huone oli korkea. Kuusi oli korkea. Kuusen hinnasta riitti puhumista aikansa, mutta enää aattona sitä ei mainittu. Isä huolehti heti jalkaan laiton jälkeen kuuselle vettä. Minä sain muuten olla kuusenjuottovastaava.
Aina oli muutama pallo mennyt lommoille ja joihinkin koristuksiin piti laittaa uudet ripustuslangat. Kolme koristetta olivat yli muiden: sininen lumihuuruinen käpy, valkoiset kirkonkellot, joissa oli samettisen pehmeä rusetti sekä hopeanvärinen pallo, jonka yläpinnalla oli lumikuorrutus.
Yhtenä jouluna kuuseen ilmestyi "siilipallo". Vieno sen toi. Siihen oli mennyt monta viilipurkin kantta. Jonkin aikaa säästelimme viilipurkin kansia Vienolle.
Kuusen valot laitettiin päälle ja sammutettiin kääntämällä yhtä lamppua.
Aattoyö oli aina valaistu.
Se tuli mieleen siitä, kun ystäväni Gun toi meille joulunalusviikolla lähes kaikkien aikojen sopusuhtaisimman kuusen. Kuusi olisi edelleen joka suhteessa suhtainen, jos en olisi mennyt liikuttamaan sitä jalkaan asettelun jälkeen. Liikutuksen jälkeen siihen tuli lievää kaltevuutta. Mutta vähän vasemmalle viettäenkin se on ihan täydellinen kuusi.
Joka Tervasaaren tietää, tietää mattolaiturit, Liisanpuistikon ja ehkä sen, että ainakin kauan sitten jossain niillä main myytiin joulukuusia. Mielikuva on sellaisesta, että kuusia olisi kaupiteltu aivan Tervasaareen johtavan tien alkupäässä lähellä laitureita. Oliko toisella puolella venelaituri? Varmasti oli, sillä se oli toistuvan putoamisuneni tapahtumapaikka.
Joulukuusi siis haettiin sieltä Tervasaaren ja Liisapuistikon tienoilta.
Mariankadun kodin huone oli korkea. Kuusi oli korkea. Kuusen hinnasta riitti puhumista aikansa, mutta enää aattona sitä ei mainittu. Isä huolehti heti jalkaan laiton jälkeen kuuselle vettä. Minä sain muuten olla kuusenjuottovastaava.
Aina oli muutama pallo mennyt lommoille ja joihinkin koristuksiin piti laittaa uudet ripustuslangat. Kolme koristetta olivat yli muiden: sininen lumihuuruinen käpy, valkoiset kirkonkellot, joissa oli samettisen pehmeä rusetti sekä hopeanvärinen pallo, jonka yläpinnalla oli lumikuorrutus.
Yhtenä jouluna kuuseen ilmestyi "siilipallo". Vieno sen toi. Siihen oli mennyt monta viilipurkin kantta. Jonkin aikaa säästelimme viilipurkin kansia Vienolle.
Kuusen valot laitettiin päälle ja sammutettiin kääntämällä yhtä lamppua.
Aattoyö oli aina valaistu.
keskiviikko 24. elokuuta 2011
Muistoja Krunikasta, osa 3.
Kohokohtia:
Piimäkakku.
Vieraita tulossa ja äiti leipoo. Minut on nostettu tiskialtaan reunalle istumaan, koska olen melko pieni ja koska siitä on suora näkyvyys taikina-astiaan, jota äiti pitää tiskialtaassa - ettei vispatessa roisku joka paikkaan.
Äiti tekee piimäkakkua.
Taikinanteon joka vaiheessa työnnä sormen kulhoon ja maistan. Paras osuus on se, kun voisula lorotetaan joukkoon. Jos puhelin soi eikä ketään muuta ole kotona, äiti menee vastaamaan ja sillä välin kerkiää maistella aika määrän taikinaa. Kakusta tulee vähän pienempi.
Nurkkakomero.
Katson aina koulusta tullessa nurkkakaappiin. Niin nytkin. Äiti on aamulla ennen Meilahteen töihin lähtöä käynyt Fazerin pullakaupasta hakemassa pussillisen voisilmäpullia. Avaan paperipussin ja lasken pullat. Niitä on kymmenen. Yhdestä voi helposti syödä voisilmän eikä haittaa mitään. Haukkaan vielä muutamasta silmän. Asettelen silmättömät alimmaiseksi ja suljen pussin, mutta sitten rupeaa tuntumaan siltä, että sama se on vaikka vielä muutamasta maistaa. Tuntuu sopivalta lopettaa, kun yhdessä vielä on voisokerikeskusta.
Kipasu.
Vieraat saapuvat, eikä heille tarjota voisilmäpullia. Fasu on mennyt kiinni, joten äiti kipasee Elannosta juorupullia.
Meillä kipastaan paljon. Kipasepa hakemassa kerma. Odota nätisti, äiti kipasee kampaajalla.
Minua ei rangaista mitenkään, mutta äiti on kyllä aika yllättynyt, ei mitenkään iloisesti. Torumista tulee, mutta voisilmänautinto on sen arvoista. Isä syö seuraavana aamuna aamukahvin kanssa voisilmäpullaa ilman voisilmää. Hyvää silmätöntä pullaa riittää vielä seuraavaksikin aamuksi.
Lyypekkiläinen.
Jääkaapin päällä oli radio ja päivän lehti. Jääkaappi täydentyi vähintään pari kertaa kuussa parhaalla meetvurstilla mitä Helsingistä sai. Se oli nimeltään Kaslerin lyypekkiläistä. Äiti haki sitä varta vasten Töölöön torin lihakaupasta. Me ei oltu rikkaita, mutta leikkelelaaduissa ei tingitty. Oli tietysti kohtuutonta, että kävin suoraan paketista syömässä. Salaa, paljon ja usein. Maksapasteija oli samanlainen houkutus ja siihen sortui helposti jopa lusikan kanssa. Sitä sai sentään Rauhankadun Elannosta.
Vintti.
Krunikan vintti oli siis VINTTI. Laaja kattojen alla piilossa oleva ihmisasumusten ja vapaan taivaan välitila. Se oli huminaa, lattian kivisyyttä, kummaa kelmeää valoa, joka yletti vain kapealle alalle. Rautaovi erotti vintin rappukäytävästä. Rautaovi, jonka sulkeutumista pelkäsi ihan hirveästi. Vintti oli kutkuttavan kauhistuksen paikka. Meidän vinttikomerosta muistan vain yhden asian. Siellä säilytettiin isoa laatikkoa, johon pakattiin kesän tullen talvivaatteet ja talven tullen kesävaatteet. Laatikkoa kuljetettiin kahdesti vuodessa eestaas tai oikeastaan ylösalas. Kovin alas ei tarvinnut mennä, sillä asuimme viidennessä.
Poikkeuksena laatikko haettiin joskus joulun allakin, kun sieltä katsottiin maalaisserkuille lähetettävää.
Koipaperi.
Vinttivaatelaatikkoon liittyi eräs asia. Koipaperit. Niihin ei ehdottomasti saanut koskea - ei lapsi. En tiedä auttoiko kyseinen paperi karkottamaan koiden lisäksi turkiskuoriaiset vai miten niitä vastaan taisteltiin, mutta jokatapauksessa olin lapsena hyvin tietoinen noiden kahden lajin olemassaolosta pääsemättä silti koskaan niitä näkemään. Ilmeisesti äiti voitti paperisella aseellaan taistelun villaa syövistä olennoista.
Piimäkakku.
Vieraita tulossa ja äiti leipoo. Minut on nostettu tiskialtaan reunalle istumaan, koska olen melko pieni ja koska siitä on suora näkyvyys taikina-astiaan, jota äiti pitää tiskialtaassa - ettei vispatessa roisku joka paikkaan.
Äiti tekee piimäkakkua.
Taikinanteon joka vaiheessa työnnä sormen kulhoon ja maistan. Paras osuus on se, kun voisula lorotetaan joukkoon. Jos puhelin soi eikä ketään muuta ole kotona, äiti menee vastaamaan ja sillä välin kerkiää maistella aika määrän taikinaa. Kakusta tulee vähän pienempi.
Nurkkakomero.
Katson aina koulusta tullessa nurkkakaappiin. Niin nytkin. Äiti on aamulla ennen Meilahteen töihin lähtöä käynyt Fazerin pullakaupasta hakemassa pussillisen voisilmäpullia. Avaan paperipussin ja lasken pullat. Niitä on kymmenen. Yhdestä voi helposti syödä voisilmän eikä haittaa mitään. Haukkaan vielä muutamasta silmän. Asettelen silmättömät alimmaiseksi ja suljen pussin, mutta sitten rupeaa tuntumaan siltä, että sama se on vaikka vielä muutamasta maistaa. Tuntuu sopivalta lopettaa, kun yhdessä vielä on voisokerikeskusta.
Kipasu.
Vieraat saapuvat, eikä heille tarjota voisilmäpullia. Fasu on mennyt kiinni, joten äiti kipasee Elannosta juorupullia.
Meillä kipastaan paljon. Kipasepa hakemassa kerma. Odota nätisti, äiti kipasee kampaajalla.
Minua ei rangaista mitenkään, mutta äiti on kyllä aika yllättynyt, ei mitenkään iloisesti. Torumista tulee, mutta voisilmänautinto on sen arvoista. Isä syö seuraavana aamuna aamukahvin kanssa voisilmäpullaa ilman voisilmää. Hyvää silmätöntä pullaa riittää vielä seuraavaksikin aamuksi.
Lyypekkiläinen.
Jääkaapin päällä oli radio ja päivän lehti. Jääkaappi täydentyi vähintään pari kertaa kuussa parhaalla meetvurstilla mitä Helsingistä sai. Se oli nimeltään Kaslerin lyypekkiläistä. Äiti haki sitä varta vasten Töölöön torin lihakaupasta. Me ei oltu rikkaita, mutta leikkelelaaduissa ei tingitty. Oli tietysti kohtuutonta, että kävin suoraan paketista syömässä. Salaa, paljon ja usein. Maksapasteija oli samanlainen houkutus ja siihen sortui helposti jopa lusikan kanssa. Sitä sai sentään Rauhankadun Elannosta.
Vintti.
Krunikan vintti oli siis VINTTI. Laaja kattojen alla piilossa oleva ihmisasumusten ja vapaan taivaan välitila. Se oli huminaa, lattian kivisyyttä, kummaa kelmeää valoa, joka yletti vain kapealle alalle. Rautaovi erotti vintin rappukäytävästä. Rautaovi, jonka sulkeutumista pelkäsi ihan hirveästi. Vintti oli kutkuttavan kauhistuksen paikka. Meidän vinttikomerosta muistan vain yhden asian. Siellä säilytettiin isoa laatikkoa, johon pakattiin kesän tullen talvivaatteet ja talven tullen kesävaatteet. Laatikkoa kuljetettiin kahdesti vuodessa eestaas tai oikeastaan ylösalas. Kovin alas ei tarvinnut mennä, sillä asuimme viidennessä.
Poikkeuksena laatikko haettiin joskus joulun allakin, kun sieltä katsottiin maalaisserkuille lähetettävää.
Koipaperi.
Vinttivaatelaatikkoon liittyi eräs asia. Koipaperit. Niihin ei ehdottomasti saanut koskea - ei lapsi. En tiedä auttoiko kyseinen paperi karkottamaan koiden lisäksi turkiskuoriaiset vai miten niitä vastaan taisteltiin, mutta jokatapauksessa olin lapsena hyvin tietoinen noiden kahden lajin olemassaolosta pääsemättä silti koskaan niitä näkemään. Ilmeisesti äiti voitti paperisella aseellaan taistelun villaa syövistä olennoista.
lauantai 26. maaliskuuta 2011
Lukulakon rikkuri tarttuu Ruusun nimeen
Vakaa päätös olla aloittamatta ainuttakaan romaania ennen kuin tenttikirja on kahlattu läpi kaatui illalla Umberto Econ Ruusun nimen ensilehtien selailuun. Jokin mystinen voima kiehtoi heti kirjan sisällyksen vaiheilla. Tenttikirja on käden ulottuvilla, mutta ajatus on benediktiläisluostarissa ja suorastaan odotan, että minut imaistaan tarinaan ja sen sivupoluille.
Toissapäivänä sain päätökseen Tiina Piilolan kirjan Mahdollisten maailmojen paikka. Kirjan anti oli tarinat tarinassa ja sivujuonteet. Mahdollisia mahdottomia kudelmia. :)
Palataan Ruusun nimeen. En lue sattumaksi sitä, että Umberto Eco on lingvisti. Kielitieteestä tässä nyt on kyse muutoinkin. Opintotehtävissä ja tenteissä. Kaikessa. Nythän olisi ollut paikallaan Econ tieteellinen teos Oppineisuuden osoittaminen eli miten tutkielma tehdään. Sellaisiahan tässä tulisi työstää. Mutta imu käy keskiaikaiseen luostariin. Eipä tässä vaiheessa ole oppineisuuttakaan, jota osoittaa.
On muuten käsittämätöntä, että joku on voinut suorittaa filosofian tohtorin tutkinnon 22 vuotiaana ! Käsitellyt Tuomas Akvinolaisen estetiikan ongelmia.
(Googletan estetiikan ongelmat)
Jos on Umberto Eco varsinainen kyky ( semiootikko, keskiajan estetiikan tutkija, joukkotiedotuksen asiantuntija, lingvisti ja filosofi, kirjailija ja elokuvakäsikirjoittaja -vain muutamia mainiten), niin sitä lienee myös ollut Akvinolainen, ainakin mitä tuotteliaisuuteen tulee. Hänen filosofinen ja teologinen tuotantonsa on valtava.
On väitetty, että hän kykeni sanelemaan samanaikaisesti kolmea tai neljää eri tekstiä ja pystyi tuottamaan selkeää proosaa nukkuessaankin. Runojakin hän kirjoitti.
Kuinka - miten ihmeessä - meistä toiset ovat niin tuotteliaita, niin täynnä tietoa ja taitoa yhdistää historia, aatesuunnat, mystiikka, kristinuskon jännitteet ja kaiken kukkuraksi sisällyttää sen jatkoksi sarja viittauksia ja merkityksiä?
Olen lukenut Ruusun nimestä arvioita. Jotkut löytävät kirjasta kerrontateknistä epäpuhtautta. Joku oppineisuudella kuorrutetun perusdekkarin -eikä mitään muuta.
Dekkarigenressä poikkeava, sanoo läheinen. Tummasävyinen, hän lisää. Ehkä jopa toiseen kertaan luettava. Virtuoosimainen ja nokkela.
Minua kiehtoo.
Toissapäivänä sain päätökseen Tiina Piilolan kirjan Mahdollisten maailmojen paikka. Kirjan anti oli tarinat tarinassa ja sivujuonteet. Mahdollisia mahdottomia kudelmia. :)
Palataan Ruusun nimeen. En lue sattumaksi sitä, että Umberto Eco on lingvisti. Kielitieteestä tässä nyt on kyse muutoinkin. Opintotehtävissä ja tenteissä. Kaikessa. Nythän olisi ollut paikallaan Econ tieteellinen teos Oppineisuuden osoittaminen eli miten tutkielma tehdään. Sellaisiahan tässä tulisi työstää. Mutta imu käy keskiaikaiseen luostariin. Eipä tässä vaiheessa ole oppineisuuttakaan, jota osoittaa.
On muuten käsittämätöntä, että joku on voinut suorittaa filosofian tohtorin tutkinnon 22 vuotiaana ! Käsitellyt Tuomas Akvinolaisen estetiikan ongelmia.
(Googletan estetiikan ongelmat)
Jos on Umberto Eco varsinainen kyky ( semiootikko, keskiajan estetiikan tutkija, joukkotiedotuksen asiantuntija, lingvisti ja filosofi, kirjailija ja elokuvakäsikirjoittaja -vain muutamia mainiten), niin sitä lienee myös ollut Akvinolainen, ainakin mitä tuotteliaisuuteen tulee. Hänen filosofinen ja teologinen tuotantonsa on valtava.
On väitetty, että hän kykeni sanelemaan samanaikaisesti kolmea tai neljää eri tekstiä ja pystyi tuottamaan selkeää proosaa nukkuessaankin. Runojakin hän kirjoitti.
Kuinka - miten ihmeessä - meistä toiset ovat niin tuotteliaita, niin täynnä tietoa ja taitoa yhdistää historia, aatesuunnat, mystiikka, kristinuskon jännitteet ja kaiken kukkuraksi sisällyttää sen jatkoksi sarja viittauksia ja merkityksiä?
Olen lukenut Ruusun nimestä arvioita. Jotkut löytävät kirjasta kerrontateknistä epäpuhtautta. Joku oppineisuudella kuorrutetun perusdekkarin -eikä mitään muuta.
Dekkarigenressä poikkeava, sanoo läheinen. Tummasävyinen, hän lisää. Ehkä jopa toiseen kertaan luettava. Virtuoosimainen ja nokkela.
Minua kiehtoo.
keskiviikko 9. helmikuuta 2011
Vihreää heijastavat jalat ja muuta ylitsepääsemätöntä
Kun tuolla eräänä päivänä olin niin kovin uutterasti tekemässä pinkeän punaisia valkoisin raidoin, nimittäin säärystimiä, niin tulkoon niiden lopputulos tässä esiin. Se vitivalkoinen oli aivan liikaa siihen räikeän seuraksi. Kun ne veti jalkaan, niin tuli ihan pelisukkafiilis.
Purin ne.
Sitä paitsi ei huvita enää tehdä mitään villasta päällepantavaa, olkoonkin että on taas kauhia pakkanen, mutta kun kesä jo häämöttää. Joten joku saa ehkä ensi jouluna paketissa kivan (varmasti näkyy kauas) pinkkipipon.
Ehkä vain on niin, etten ole tottunut väreihin. Noo, paitsi mustaan, harmaaseen, siniseen ja farkkujen väriin ja .. olikos niitä muita? No, vähän jo vihreään. Ja olosuhteiden pakosta - ja nimenomaan vain siksi - kaikenlaisiin vaahtokarkin väreihin. Ei omena kauas puusta ... Kyllä vain! Ainakin punainen omena.
Mutta omassa pukeutumisessa ... Otetaan esimerkiksi sukkahousut.
Yltiörohkeutta kysyisi laittaa muuta kuin mustaa, ihonväriä tai "peessiä". Tuntuu, että jos sinne alaosastoon laittaisi vaikkapa limeä, niin jalat olisivat kuin jotkin vihreätä valoa heijastavat madot. Keltainen muuttaisi ne maksatautisen värisiksi. Saako olla punaista. No ei!
Jos vai tarttuisi kaupassa niihin nätin värisiin. Tositilanteessa ei. Suuri kynnys osuu juuri sille kohdin. Aina.
Ylipäätään jos sukkisten värien kanssa rupeaisi pelleilemään, niin jaloista tulisi NÄKYVÄT! Ja kuka sitä sellaista sitten haluaa.
Ja kuitenkin mielikuvissa, jossakin omien säännönmukaisuuksien tuolla puolen, kulkevat nämäkin jalat iloisesti kuviosukissa ja punaisissa kengissä.
Purin ne.
Sitä paitsi ei huvita enää tehdä mitään villasta päällepantavaa, olkoonkin että on taas kauhia pakkanen, mutta kun kesä jo häämöttää. Joten joku saa ehkä ensi jouluna paketissa kivan (varmasti näkyy kauas) pinkkipipon.
Ehkä vain on niin, etten ole tottunut väreihin. Noo, paitsi mustaan, harmaaseen, siniseen ja farkkujen väriin ja .. olikos niitä muita? No, vähän jo vihreään. Ja olosuhteiden pakosta - ja nimenomaan vain siksi - kaikenlaisiin vaahtokarkin väreihin. Ei omena kauas puusta ... Kyllä vain! Ainakin punainen omena.
Mutta omassa pukeutumisessa ... Otetaan esimerkiksi sukkahousut.
Yltiörohkeutta kysyisi laittaa muuta kuin mustaa, ihonväriä tai "peessiä". Tuntuu, että jos sinne alaosastoon laittaisi vaikkapa limeä, niin jalat olisivat kuin jotkin vihreätä valoa heijastavat madot. Keltainen muuttaisi ne maksatautisen värisiksi. Saako olla punaista. No ei!
Jos vai tarttuisi kaupassa niihin nätin värisiin. Tositilanteessa ei. Suuri kynnys osuu juuri sille kohdin. Aina.
Ylipäätään jos sukkisten värien kanssa rupeaisi pelleilemään, niin jaloista tulisi NÄKYVÄT! Ja kuka sitä sellaista sitten haluaa.
Ja kuitenkin mielikuvissa, jossakin omien säännönmukaisuuksien tuolla puolen, kulkevat nämäkin jalat iloisesti kuviosukissa ja punaisissa kengissä.
tiistai 8. helmikuuta 2011
KITKERÄÄ !
Postilaatikosta löytyi maakuntalehden kodin ja asumisen liite. Jätän kertomatta minkälainen koti (lue KARTANO) siinä esiteltiin. Ei se kuitenkaan ollut vanha vuokrarivari. Esitellyssä tilavuudessa asuu kaksi henkilöä.
Joka huoneessa pitää olla ajatusta, sanoo toinen asukkaista.
Lehden kolumni kertoo, että meillä kaikilla on mahdollisuus sisustaa asuinympäristömme paikaksi, jossa voi rentoutua.
Jostain johtuu nyt mieleeni seuraava.
Viime kesänä rivitalopihallemme ilmestyi miehet sahoineen. Minkäänlaista ilmoistusta ei taloyhtiön taholta ollut tullut. Asia vain tapahtui. Työ sinänsä oli tehtävä, se on selvä. Aidan laudat, jotka vaihdettiin, olivat kertakaikkisen lahoja, mutta ... työhön valtuutetut miehet kaatoivat lähes kaikki pensaat, osa niistä oli kuulemma vain "jotain pajukkoa". Moni puukin kaatui. Puunkaato vain on niin säädytöntä ja hirveää! Eivät ne kaikki ole lahoja. Ihana koivukin lähti.
Lopputuloksena avoin näkymä tielle. Ja toisinpäin!!
Aita on juuri sen verran matala, ettei siitä ole näkösuojaksi ja tie on ihan tuossa sylissä. Kuumilla helteillä piha on tosi hot ilman pensaiden ja puiden viilentävää ja suojaavaa vaikutusta.
Jo katselmusvaiheessa miehet vain lompsivat pihalle, toinen potkiskeli ihanaisen vihreää kiipeilevää köynnöskasviani ja muutenkin huokui ympärillä kaikenlainen kotirauhan kunnioituksen puute.
Olin niin pahoilla mielin. En voinut asialle mitään. Vahinko ehti tapahtua, kun en ollut kotona ja estämässä. Puu- ja pensasvihaaja osakkeenomistajana ja taloyhtiön hallituksen jäsenenä ei kylläkään olisi vastaväitteitä sulattanut. Vuokralainen on täällä periferiassa yhtä kuin EI KUKAAN. Maanomistus, metsänomistus, talon ja osaakkeenomistus - se on jotain. Istutetut kasvit ovat varjeltavia, mutta varjelkoon, jos joku sattuu pitämään kaikesta luonnonvaraisesta, mikä tuolta esiin puskee.
Asia korjaantuu ajan kanssa. Uutta kasvaa. Ja ehkä se pitkällä tähtäimellä olikin järkevää se totaalinen harvennus.
Pihahäirikön käytös vain oli koko prosessin ajan törkeää ja pitkään tuntui siltä, ettei tämä olekaan minun kotini ja minun pihani.
Palataan lehtiliitteeseen.
Kolumni kertoo, että oman sisustamisen voi aloittaa katsomalla ympärilleen. Nyrkkisäännön mukaista "kaikille tavaroille pitäisi olla riittävästi vapaata tilaa ympärilleen" lähden nyt tavoittelemaan. Vapaata tilaa joka suhteessa.
Keittiön kaapistoille ja kaakeliväreille en mahda mitään, mutta jos sitten kaikelle muulle saisi jotain tolkkua.
Nyt väsyttää.
Villiviiniä ja humalaa :):)
Joka huoneessa pitää olla ajatusta, sanoo toinen asukkaista.
Lehden kolumni kertoo, että meillä kaikilla on mahdollisuus sisustaa asuinympäristömme paikaksi, jossa voi rentoutua.
Jostain johtuu nyt mieleeni seuraava.
Viime kesänä rivitalopihallemme ilmestyi miehet sahoineen. Minkäänlaista ilmoistusta ei taloyhtiön taholta ollut tullut. Asia vain tapahtui. Työ sinänsä oli tehtävä, se on selvä. Aidan laudat, jotka vaihdettiin, olivat kertakaikkisen lahoja, mutta ... työhön valtuutetut miehet kaatoivat lähes kaikki pensaat, osa niistä oli kuulemma vain "jotain pajukkoa". Moni puukin kaatui. Puunkaato vain on niin säädytöntä ja hirveää! Eivät ne kaikki ole lahoja. Ihana koivukin lähti.
Lopputuloksena avoin näkymä tielle. Ja toisinpäin!!
Aita on juuri sen verran matala, ettei siitä ole näkösuojaksi ja tie on ihan tuossa sylissä. Kuumilla helteillä piha on tosi hot ilman pensaiden ja puiden viilentävää ja suojaavaa vaikutusta.
Jo katselmusvaiheessa miehet vain lompsivat pihalle, toinen potkiskeli ihanaisen vihreää kiipeilevää köynnöskasviani ja muutenkin huokui ympärillä kaikenlainen kotirauhan kunnioituksen puute.
Olin niin pahoilla mielin. En voinut asialle mitään. Vahinko ehti tapahtua, kun en ollut kotona ja estämässä. Puu- ja pensasvihaaja osakkeenomistajana ja taloyhtiön hallituksen jäsenenä ei kylläkään olisi vastaväitteitä sulattanut. Vuokralainen on täällä periferiassa yhtä kuin EI KUKAAN. Maanomistus, metsänomistus, talon ja osaakkeenomistus - se on jotain. Istutetut kasvit ovat varjeltavia, mutta varjelkoon, jos joku sattuu pitämään kaikesta luonnonvaraisesta, mikä tuolta esiin puskee.
Asia korjaantuu ajan kanssa. Uutta kasvaa. Ja ehkä se pitkällä tähtäimellä olikin järkevää se totaalinen harvennus.
Pihahäirikön käytös vain oli koko prosessin ajan törkeää ja pitkään tuntui siltä, ettei tämä olekaan minun kotini ja minun pihani.
Palataan lehtiliitteeseen.
Kolumni kertoo, että oman sisustamisen voi aloittaa katsomalla ympärilleen. Nyrkkisäännön mukaista "kaikille tavaroille pitäisi olla riittävästi vapaata tilaa ympärilleen" lähden nyt tavoittelemaan. Vapaata tilaa joka suhteessa.
Keittiön kaapistoille ja kaakeliväreille en mahda mitään, mutta jos sitten kaikelle muulle saisi jotain tolkkua.
Nyt väsyttää.
Villiviiniä ja humalaa :):)
perjantai 4. helmikuuta 2011
Muistoja Krunikasta, osa 2.
Alemman kerroksen konttoristit hakkasivat kirjoituskoneitaan, isosiskoni pianon koskettimia. Siskolla oli Mozart. Minulla oli mielikuvitus. Kuljin seinustoilla. Anatomian laitoksen kalliolla leikin prinsessaa.
Meidän korttelin asukkaat niinkuin heidät muistan: Hällin täti, Haverisen rouva ja sen poika, Siikamäen rouva, Hurskainen, talkkari, pikku-Harri ja sen äiti sekä vastapäisen talon ylihoitaja. Heidät vain muistan ja osasta heistäkin muistan vain muistikuvan.
Ei saa tuijottaa, sanoi äiti ja otti kädestä kiinni. Ei esimerkisi saanut tuijottaa naista, jolla oli valtava kääryle päässään. Vähän kuin turbaani.
Pakkohan sitä oli katsoa. Ja jotenkin se heti huomasi, että sitä katsoi. Piti äkkiä kääntää päätä toiseen suuntaan. Se ei ollut ihan pulimummo, eikä edes kassialma. Yhtään ei valaissut, kun joku puhui mielisairaudesta tai muusta sen suuntaisesta. Puhuttiin, että sillä oli pään ja sen ison kangasmäärän väliin piilotettuna omaisuus. Rahaa ja arvopapereita, joita se ei uskaltanut viedä pankkiin.
Ja juuri siksi sitä piti yleisen saunan pukuhuoneessa seurata, että näki kun se kietoi auki sitä kätköään. En onnistunut näkemään niitä setelinippuja ja osakepapereita. Äiti piti huolen, että emme olleet kauaa samassa pukutilassa, joten omaisuusasia jäi selvittämättä. Nainen oli mysteeri. Ja jäi mysteeriksi.
Yleisessä saunassa kaikki oli runsasta. Iho, läski, muodot, vesi, kaikuvat äänet, irronneet hiukset, höyry ja ihmisten määrä.
Sauna. Bad. Meidän rapusta ulos pihan puolelta. Piha oli olemattoman pieni. Se oli asfaltoitu maakaistale Ilves-nimisen korttelin uumenissa. Siellä kuitenkin oli se yleinen sauna. Muutama porrasaskelma mentiin alaspäin katutasosta. Ensin oli kassa, johon pesutilojen ja sauna käyttö maksettiin. Siitä sai myös ostaa limsaa ja pilsneriä. Me ostimme joskus keltaista limsaa. Oli semmoinen limsapullon avaussysteemi, että jos kiskaisi liian kovaa, niin se repäisylipare vain jäi käteen ja sitten oltiin vaikeuksissa. Muistan, että se tapahtui monta kertaa.
Pesutilassa kolisi ja kalisi, litisi ja lotisi. Siellä näki sellaisen naiseuden kokokuvan, ettei missään. Sinkkiämpäreihin laskettiin vettä kraanasta ja penkeillä istui saippuavaahdotettuja possunpunaisia tätejä ritirinnan.
Äiti piti tarkkaan huolen, että meillä oli aluset mukana. Jotain epähygieniaa siinä yleisessä saunassa ehkä oli, mutten oikein tiennyt mitä. Kun sitten muutimme pois Krunikasta ja saimme ihka oman kylpyhuoneen ammeineen ja suihkuineen, olimme jotenkin helpottuneita.
Mutta silloin olinkin jo yksitoista.
Yleisen saunan löylyhuone oli korkea - kuin antiikin ajan näyttämön katsomonpuoli, istumatilaa monta askelmallista. Siellä sai läiskiä vastoillakin.
Mariankatu 14 saunassa oli turbaanipään lisäksi muutakin, mitä ei niin saanut katsoa. Kuppaus. Pesutilan toisella laidalla oli verhoilla eroteltuja alueita, joissa työskentelivät pesijä ja kuppari. Näin virtailevia verivanoja veden mukana ja kupparinsarviakin. Kun se verho avattiin, näin kun kuppari heitti riuskasti vettä pesupöydälle ja viimeisetkin pahat veret katosivat lattiakaivoon. Pesijän käsittelystä tuli punakoita tätejä.
Meidän korttelissa Ritarikadun puolella oli ihana paperikauppa ja siellä maailman ihanin myyjätäti. Hienokäytöksinen ja ystävällinen aina. Myyntipöytä oli sellainen lasivitriini, jonka uumenista vedettiin isoja laatikoita, joissa oli kaikkea mitä saattoi itselleen toivoa. Joka kynälle ja kumille oli oma lokeronsa. Sitä vain ihaili. Seinän vierus oli korkeuksiin asti täynnä ja jos tarvitsi jotain sieltä ylempää, niin paperikaupan täti kiipesi apurappusille. Sain käydä ostamassa sieltä silloin tällöin vihon, kynän tai kumin, joskus kirjekuoren tai postikortin.
Meidän korttelin asukkaat niinkuin heidät muistan: Hällin täti, Haverisen rouva ja sen poika, Siikamäen rouva, Hurskainen, talkkari, pikku-Harri ja sen äiti sekä vastapäisen talon ylihoitaja. Heidät vain muistan ja osasta heistäkin muistan vain muistikuvan.
Ei saa tuijottaa, sanoi äiti ja otti kädestä kiinni. Ei esimerkisi saanut tuijottaa naista, jolla oli valtava kääryle päässään. Vähän kuin turbaani.
Pakkohan sitä oli katsoa. Ja jotenkin se heti huomasi, että sitä katsoi. Piti äkkiä kääntää päätä toiseen suuntaan. Se ei ollut ihan pulimummo, eikä edes kassialma. Yhtään ei valaissut, kun joku puhui mielisairaudesta tai muusta sen suuntaisesta. Puhuttiin, että sillä oli pään ja sen ison kangasmäärän väliin piilotettuna omaisuus. Rahaa ja arvopapereita, joita se ei uskaltanut viedä pankkiin.
Ja juuri siksi sitä piti yleisen saunan pukuhuoneessa seurata, että näki kun se kietoi auki sitä kätköään. En onnistunut näkemään niitä setelinippuja ja osakepapereita. Äiti piti huolen, että emme olleet kauaa samassa pukutilassa, joten omaisuusasia jäi selvittämättä. Nainen oli mysteeri. Ja jäi mysteeriksi.
Yleisessä saunassa kaikki oli runsasta. Iho, läski, muodot, vesi, kaikuvat äänet, irronneet hiukset, höyry ja ihmisten määrä.
Sauna. Bad. Meidän rapusta ulos pihan puolelta. Piha oli olemattoman pieni. Se oli asfaltoitu maakaistale Ilves-nimisen korttelin uumenissa. Siellä kuitenkin oli se yleinen sauna. Muutama porrasaskelma mentiin alaspäin katutasosta. Ensin oli kassa, johon pesutilojen ja sauna käyttö maksettiin. Siitä sai myös ostaa limsaa ja pilsneriä. Me ostimme joskus keltaista limsaa. Oli semmoinen limsapullon avaussysteemi, että jos kiskaisi liian kovaa, niin se repäisylipare vain jäi käteen ja sitten oltiin vaikeuksissa. Muistan, että se tapahtui monta kertaa.
Pesutilassa kolisi ja kalisi, litisi ja lotisi. Siellä näki sellaisen naiseuden kokokuvan, ettei missään. Sinkkiämpäreihin laskettiin vettä kraanasta ja penkeillä istui saippuavaahdotettuja possunpunaisia tätejä ritirinnan.
Äiti piti tarkkaan huolen, että meillä oli aluset mukana. Jotain epähygieniaa siinä yleisessä saunassa ehkä oli, mutten oikein tiennyt mitä. Kun sitten muutimme pois Krunikasta ja saimme ihka oman kylpyhuoneen ammeineen ja suihkuineen, olimme jotenkin helpottuneita.
Mutta silloin olinkin jo yksitoista.
Yleisen saunan löylyhuone oli korkea - kuin antiikin ajan näyttämön katsomonpuoli, istumatilaa monta askelmallista. Siellä sai läiskiä vastoillakin.
Mariankatu 14 saunassa oli turbaanipään lisäksi muutakin, mitä ei niin saanut katsoa. Kuppaus. Pesutilan toisella laidalla oli verhoilla eroteltuja alueita, joissa työskentelivät pesijä ja kuppari. Näin virtailevia verivanoja veden mukana ja kupparinsarviakin. Kun se verho avattiin, näin kun kuppari heitti riuskasti vettä pesupöydälle ja viimeisetkin pahat veret katosivat lattiakaivoon. Pesijän käsittelystä tuli punakoita tätejä.
Meidän korttelissa Ritarikadun puolella oli ihana paperikauppa ja siellä maailman ihanin myyjätäti. Hienokäytöksinen ja ystävällinen aina. Myyntipöytä oli sellainen lasivitriini, jonka uumenista vedettiin isoja laatikoita, joissa oli kaikkea mitä saattoi itselleen toivoa. Joka kynälle ja kumille oli oma lokeronsa. Sitä vain ihaili. Seinän vierus oli korkeuksiin asti täynnä ja jos tarvitsi jotain sieltä ylempää, niin paperikaupan täti kiipesi apurappusille. Sain käydä ostamassa sieltä silloin tällöin vihon, kynän tai kumin, joskus kirjekuoren tai postikortin.
tiistai 1. helmikuuta 2011
Neljä muistikuvaa laulamisesta
Ensimmäinen muistikuva:
Suku on koolla. Puheensorina on sellainen, että kaikki puhuvat ja tuntuu, ettei kukaan kuuntele. Henu-setä on tullut Ruotsista ja tuonut laivalta” karuskeja”. On syöty potaattipiirakoita ja niitä toisia karjalaistekeleitä joiden nimeä en muista, paistia myös ja kukkopiirasta. Tattarpuuro hautuu mummon uunissa. Olen viisi-, kuusi- tai seitsemänvuotias. On turvallinen olo.
Alkaa laulu ja soitto. Kun Henu-setä sanoo "laula sie", minä menen urkuharmonin viereen ja isosisko soittaa alkusoiton. Minä aloitan ”Yhtä kukkaa ei näy...”. Laulun loputtua sedät ja tädit kehuvat. Hymyilyttää. Henu ottaa esille haitarin ja Opa virittää kitaran. Aletaan laulaa. Nuorin sedistä, Eino-Veikko, laulaa toista ääntä. Kiinnostun toisista äänistä.
Mei suku on koolla. Myö lauletaan.
Toinen muistikuva:
Ollaan Helsingin Kaisaniemen koulun laulutunnilla. Tänään on laulukoe. Jokaisella on edessään Tie musiikkiin -kirja. Pojista enemmistö valitsee Kapteeni katsoi horisonttihin ja loput luottavat Oolannin sotaan. Erityistä pontta Oolannin sota saa kertosäkeen kohdassa "Sunfaraa, sunfaraa, sunfa-ral-lalla-laa". Tyttöjen laulukoesuosikkilauluja en muista, mutta omaan koitokseeni valitsen Kesäpäivä Kangasalla.
Lievä pateettisuus vaivaa jo tuolloin.
Jos on ujo, saa mennä laulamaan pianon viereen, ikään kuin hiljaa vain opettajalle. Minua jännittää, mutta ujostuksesta ei ole kyse, joten Roineen armaiset aallot sen rantoa hyväelee kaikkien kuullen omalta paikalta pulpetin vierestä seisten.
Tuskin meillä kellään on hajuakaan, miten esi-isämme taikka me itse liitymme Balkanin vuorien taisteluihin, mutta ei haittaa. Marssilaulu Oi, kallis kotimaa on toivelaulumme, joka kajahtaa lähes joka tunnin lopuksi.
"... Musiikki se pelasi, kun pojat ne marssi Gornji Dubnjakin valleille ... "
Kolmas muistikuva:
Meillä on kvartetin keikka. Olemme isänmaallisessa juhlassa ja minulla on flunssa, nenä tukossa ja ääni lähes kateissa. Juon juomasta päästyäni hunajavettä, sitruunavettä ja pelkkää vettä. Olen juonut kotona koko aamun, harjoituksissa ja vielä siinä viittä vaille. On tullut viimehetken muutoksia ohjelmaan. Kun meitä kuulutetaan lavalle, olen siitä täysin tietämätön siihen asti kunnes vessan ovi avataan ja oven raosta kajahtaa ykkössopraanon ääni: ootko sä täällä.
Täällä olen, enkä siellä missä ääniä jo annetaan.
Miten se aika vilahtaakaan. Joko nyt. Paniikki ja hengästyminen. Olen hirvittävän hengästynyt.
On maista kaikista sittenkin. Siinä menee lähes hapetta kaunihit järvet sen ja vaaran korkeat kuusikot. Vielä yksi säkeistö: Mä lemmin kieltä ja kansaa sen. Sitten on hetki hengähtää. Laulujen väli. Kun sopraano aloittaa Merikannon säveltä Eino Leinon tekstiin, olen jo tasaantunut. Happi riittää. Kun nyt saisi oman kakkosalttoäänen alkuun oikeasta sävelkorkeudesta. Se on tuurista kiinni.
Neljäs muistikuva:
Olemme keskipohjalaisessa kirkossa ja minulla flunssa. Nenä on tukossa, äänen kanssa ongelmia ja hengitys rahisee. Hyvät neuvot ovat vähissä. Olen jo oppinut: ei liikaa nesteytystä.
Itseluottamus on tipotiessään. Lisäjännitystä tuottaa ruotsinkielisen laulun sanat.
Monta minuuttia pelkkää ruotsia. Voj sjutton!
Otan luontaislääkettä, Carmolista. Munkkitippoja. Hengellisyyden lähteillä ollaan. Ehdin ajatella, että hyvin sopii luostarilääke kirkkoon, vaikka evankelisluterilaisessa ollaankin. Viittä vaille kaiken varalta laitan vielä ihmeainetta runsaasti lasiin käden ulottuville, vähäisen vesimäärän sekaan.
Kukaan ei puhu, kaikki kuuntelevat. Bred dina vida vingar tulee laulettua. En niin tarkkaan sen sanomaa ymmärrä. Sävel sujuu. Ääni on kulkenut. Se toinen. Olen turvassa.
Etupenkkiläiset pyyhkivät huuruja silmälaseistaan ja muutoinkin kirkkokonserttiväki alkaa verhoutua eteerisiin höyryihin. Kvartetin kolme neljäsosaa on tietoinen ympärillämme hiljaa soivasta tuoksusinfoniasta. Minun osani on olla tietämätön. Kaneli, neilikka, salvia sun muut rohdosyrtit eivät riitä peittoamaan etanolin ylivoimaa.
Meille taputetaan.
Me hymyilemme.
Suku on koolla. Puheensorina on sellainen, että kaikki puhuvat ja tuntuu, ettei kukaan kuuntele. Henu-setä on tullut Ruotsista ja tuonut laivalta” karuskeja”. On syöty potaattipiirakoita ja niitä toisia karjalaistekeleitä joiden nimeä en muista, paistia myös ja kukkopiirasta. Tattarpuuro hautuu mummon uunissa. Olen viisi-, kuusi- tai seitsemänvuotias. On turvallinen olo.
Alkaa laulu ja soitto. Kun Henu-setä sanoo "laula sie", minä menen urkuharmonin viereen ja isosisko soittaa alkusoiton. Minä aloitan ”Yhtä kukkaa ei näy...”. Laulun loputtua sedät ja tädit kehuvat. Hymyilyttää. Henu ottaa esille haitarin ja Opa virittää kitaran. Aletaan laulaa. Nuorin sedistä, Eino-Veikko, laulaa toista ääntä. Kiinnostun toisista äänistä.
Mei suku on koolla. Myö lauletaan.
Toinen muistikuva:
Ollaan Helsingin Kaisaniemen koulun laulutunnilla. Tänään on laulukoe. Jokaisella on edessään Tie musiikkiin -kirja. Pojista enemmistö valitsee Kapteeni katsoi horisonttihin ja loput luottavat Oolannin sotaan. Erityistä pontta Oolannin sota saa kertosäkeen kohdassa "Sunfaraa, sunfaraa, sunfa-ral-lalla-laa". Tyttöjen laulukoesuosikkilauluja en muista, mutta omaan koitokseeni valitsen Kesäpäivä Kangasalla.
Lievä pateettisuus vaivaa jo tuolloin.
Jos on ujo, saa mennä laulamaan pianon viereen, ikään kuin hiljaa vain opettajalle. Minua jännittää, mutta ujostuksesta ei ole kyse, joten Roineen armaiset aallot sen rantoa hyväelee kaikkien kuullen omalta paikalta pulpetin vierestä seisten.
Tuskin meillä kellään on hajuakaan, miten esi-isämme taikka me itse liitymme Balkanin vuorien taisteluihin, mutta ei haittaa. Marssilaulu Oi, kallis kotimaa on toivelaulumme, joka kajahtaa lähes joka tunnin lopuksi.
"... Musiikki se pelasi, kun pojat ne marssi Gornji Dubnjakin valleille ... "
Kolmas muistikuva:
Meillä on kvartetin keikka. Olemme isänmaallisessa juhlassa ja minulla on flunssa, nenä tukossa ja ääni lähes kateissa. Juon juomasta päästyäni hunajavettä, sitruunavettä ja pelkkää vettä. Olen juonut kotona koko aamun, harjoituksissa ja vielä siinä viittä vaille. On tullut viimehetken muutoksia ohjelmaan. Kun meitä kuulutetaan lavalle, olen siitä täysin tietämätön siihen asti kunnes vessan ovi avataan ja oven raosta kajahtaa ykkössopraanon ääni: ootko sä täällä.
Täällä olen, enkä siellä missä ääniä jo annetaan.
Miten se aika vilahtaakaan. Joko nyt. Paniikki ja hengästyminen. Olen hirvittävän hengästynyt.
On maista kaikista sittenkin. Siinä menee lähes hapetta kaunihit järvet sen ja vaaran korkeat kuusikot. Vielä yksi säkeistö: Mä lemmin kieltä ja kansaa sen. Sitten on hetki hengähtää. Laulujen väli. Kun sopraano aloittaa Merikannon säveltä Eino Leinon tekstiin, olen jo tasaantunut. Happi riittää. Kun nyt saisi oman kakkosalttoäänen alkuun oikeasta sävelkorkeudesta. Se on tuurista kiinni.
Neljäs muistikuva:
Olemme keskipohjalaisessa kirkossa ja minulla flunssa. Nenä on tukossa, äänen kanssa ongelmia ja hengitys rahisee. Hyvät neuvot ovat vähissä. Olen jo oppinut: ei liikaa nesteytystä.
Itseluottamus on tipotiessään. Lisäjännitystä tuottaa ruotsinkielisen laulun sanat.
Monta minuuttia pelkkää ruotsia. Voj sjutton!
Otan luontaislääkettä, Carmolista. Munkkitippoja. Hengellisyyden lähteillä ollaan. Ehdin ajatella, että hyvin sopii luostarilääke kirkkoon, vaikka evankelisluterilaisessa ollaankin. Viittä vaille kaiken varalta laitan vielä ihmeainetta runsaasti lasiin käden ulottuville, vähäisen vesimäärän sekaan.
Kukaan ei puhu, kaikki kuuntelevat. Bred dina vida vingar tulee laulettua. En niin tarkkaan sen sanomaa ymmärrä. Sävel sujuu. Ääni on kulkenut. Se toinen. Olen turvassa.
Etupenkkiläiset pyyhkivät huuruja silmälaseistaan ja muutoinkin kirkkokonserttiväki alkaa verhoutua eteerisiin höyryihin. Kvartetin kolme neljäsosaa on tietoinen ympärillämme hiljaa soivasta tuoksusinfoniasta. Minun osani on olla tietämätön. Kaneli, neilikka, salvia sun muut rohdosyrtit eivät riitä peittoamaan etanolin ylivoimaa.
Meille taputetaan.
Me hymyilemme.
torstai 27. tammikuuta 2011
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)